Kun sohva ja televisio ovat pyörineet muutaman kierroksen huoneen ympäri kuin toisiaan vaanivat kiimaiset eläimet, ne lysähtävät paikoilleen kaapeleiden ympäröiminä ja alkavat esittää taas datakodin alkuesineitä. Sitten ihminen asettuu siihen niiden väliin lapsensa ja läppärinsä kanssa ja yrittää päivittää sijaintinsa datamaailmassa.
Datakodissakin on vielä ihan oikeita käyttöesineiyä, ja ne etsivät alati toisiaan ja tarkoitustaan.
Mutta ne ovat vuosi vuodelta alisteisempia sille, miten ylellisesti aamulehden saa levitettyä keittiön pöydälle tai millä tavoin asennettuna pesukoneen poistoletku herättää vähiten kauhukuvitelmia mediapäiväjärjestyksen keskeytyksestä. Datakodissa kohoava piano on aivan tolkuton, elollista eläintä muistuttava kateogrinen poikkeus: se näyttää siltä kuin heräisi puhumaan millä hetkellä hyvänsä.Olemme siirtyneet n. 200 metriä kauemmaksi kaupungin keskustasta, mutta muutos on henkisesti huikea, aivan kuin kiinteistövälittäjien kuvitelmat Etu-Kalevasta ja Taka-Kalevasta olisivat mannerlaatan mittaisia sivilisaatioita. Kävely täältä kirjastoon tuntuu nyt tuplasti pidemmältä ja paluu bussilla tuntuu siltä kuin tulisi tosiaankin nukkumalähiöön eikä keskustan laidalle.
Tämän murroksen kruunasi eilen se, että voitimme pitkästä aikaa ylivoimaisesti leffavisan. Tuntui kuin olisi joulun ajan luisunut ja luisunut ohi kaiken sen mitä elämässä pitäisi tehdä, ohi on mennyt jo tammi- ja helmikuu tätä pimeää niljaista vuotta, mutta maaliskuun koittaessa alkaisi taas saada jalansijaa. Ja tekemään sitä seuraavaa romaania.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti