Tukholman taika ei tyhjene selityksin

Suomessa voi ihmetellä goottilaista kauhua kuin lukisi toisen planeetan tarinoita. Niin etäistä on raunioiden romantiikka, kun ei tänne ole koskaan oikea sivilisaatiokaan kotiutunut.

Mutta kun matkustaa keskellä talvea meren ylitse, löytää kaupungin, jossa linnakin tuntuu kodilta.

Niinpä ihmeellisen sattuman johdosta juuri samaan aikaan, kun Kiiltomato julkitoi ihailuni Walpolen raunioromantiikkaa kohtaan, asetuin kahdeksi yöksi ruotsalaiseen linnoitukseen!

Rakennus oli tehty 1700-luvulla panimoksi, mutta aikojen kuluessa muutettu puoliksi hotelliksi, puoliksi paloasemaksi. Yöpyminen maksoi vain vähän päälle 50 euroa per yö, koska seinät ovat hotellissa niin ohuet, että niiden läpi kuulee paikallisten kuiskauksetkin, saati humalaisten ruotsalaisten ölinän - ja kotimaassaan tämä kuningaskansa ilmeisesti käyttäytyykin kuin rentut suomalaiset eli kuvitellen itseään galaksinhallitsijaksi. Hei, saako niin tehdä?

Sattumaa oli sekin, että Ruotsissakin oli meneillään hiihtoloma, ja kaupungin kadut olivat lähestulkoon tyhjillään. Siinäpä postmodernia raunioromantiikkaa kerrassaan, kun ainoastaan turistit kuljeksivat levottomien haamujen tavoin ylös ja alas samoja kauppakatuja, kaulassaan kahleen lailla painavat mutta ilmaisuaan keveämmät kamerat.

Kaupat sitten yrittävät houkutella näitä/meitä turistiaaveita sisälle kaduilta. En ollut uskoa onnekkuuteni määrää, kun ensimmäisessä kirjakaupassa oli alennusmyyntiin liitetty myös halpapöytien devarit, jolloin muutenkin pilkkahintaan myytäviä pikkuharvinaisuuksia saattoi ostaa parilla eurolla. Sellaisia puristisen skopofiilisia tilanteita yleensä kokee vain unessa: saa valkoisen kassillisen sarja- tai elokuvia, joiden arvosta ei ole oikein (saatuaan) enää varma, ovatko ne (omaa) roskaa vai (vierasta) kultaa.

Mutta Tukholman taika on jotain mikä on omalla kohdallani yhtä varmasti vaikuttavaa kuin raunioiden romantiikka. Olen yrittänyt selittää sitä ainakin kymmenellä eri tavalla, mutta vuodenajasta ja evakkopakolaisen meemiperimästä huolimatta Tukholman taika ei tyhjene selityksiin, vaan voisin kävellä itseni väsyksiin päivä toisensa jälkeen, jopa turistikaduilla, joita inhoaisin missä hyvänsä muussa kaupungissa.

Tukholma on kuin kaikkea sitä kaupunkilaisuutta, mitä Suomessa ei ole koskaan nähnyt, ei uutena eikä vanhana, ja vielä sen lisäksi, miten monta kerrosta muistoja kaupunkiin liittyy, etenkin siltä keväältä kun asuin siellä - ja muutuin filmihulluksi. Sillä minnepä muualle elokuviin addiktoituminen niin voimakkaasti omalla kohdallani liittyisi kuin Tukholmaan, missä kävin leffa-arkiston näytöksissä kuutena iltana viikossa, kausikortin etuoikeudesta riemuiten ja tietysti ulkopuolisen yksinäisyyttä paeten. Ehkä siksikin tuo kaupunki on minulle kuin teatteri.

Ja tietenkin: Tukholman talvi on mannermainen talvi, näennäinen ja lapsekas lumiläikissä hupsutteleva talvi. Kevät tulee sinne aina aiemmin kuin suomalaisena osaisi kuvitellakaan. Linnoituksen eli panimon eli luostarilta näyttävän hotellin viereisessä puistossa kuulin jo mustarastaan laulavan.

Vain kirjavalinnoissa epäonnistuin täydellisesti, ja lukeminen on Tukholmaan MATKUSTAESSA se olennaisin pakosyy: missään ei lue niin rauhassa kuin päivälaivan ikkunattomassa hytissä. Välillä voi hakea vähän taxfree-olutta, välillä kuljeksia kannella ja nähdä horisontti juuri niin isona kuin miltä lähestyvä kevät häämöttää menneissä muistoissa, niissä kaltoin kohdelluissa muistoissa joiden vuoksi on kerta toisensa ollut pakko lähteä Suomesta, tuntea jättävänsä se horisontin taakse.

Mutta tietysti huonoistakin (matka)kirjoista voi oppia jotain, niin kuin matkustamisesta, jonka syvin olemus on liike edestakaisin meren ylitse. Luin Simon Ingsin varhaisen aviotrillerin (Painkillers), joka oli kohtuuttoman hahmoton ja mielikuvitukseton herran spefi-teksteihin nähden. Luin Greg Eganin oudon aivonettikirjan (Quarantine), jonka spektaakkelimainen lähtötilanne (koko aurinkokunta eristetään kosmoksesta) valuu tyhjiin. Tai oikeastaa en kyennyt edes lukemaan sitä kuin alkuluvut, niin tylsä se oli.

Ostin ja luin myös Adam Robertsin kehutun New Model Army -romaanin. Sen ensimmäinen osio on kuin vaikuttava mutta pitkitetty novelli, mutta toinen ja kolmas osio silkkaa sekoilua, täytettä lukuromaanin mittaan ja taideromaanin henkeen pääsemiseksi.

Yhtäkään noista kirjoista en olisi kantanut takaisin Suomeen, mutta reppu on tällaisella matkalla niin kevyt, että niin vain niitä kantautui. Kuin reppu kantaisi ihmistään.