Elvytetyn kirjan festivaali 2015

Kerran vuodessa Tampereellakin elvytetään tuota kaikkien rakastamaa kuolevaa mediumia, painettua kirjaa.  Elvytetyn Kirjan Festivaali perustettiin aikoinaan varjotapahtumaksi Tampereen kirjamessuille, mutta messutkin ovat nyt kuihtuneet omaan mahdottomuuteensa. Jäljellä on enää varjotapahtumia, jotka elävät ja aktivoituvat paikallisena VAIHTOEHTONA sille tohinalle, mikä pyörii hesalaisten kulttuuripiirien ehdoilla. EKF:n ohella vastaavassa merkityksessä toimii hieman erilaiselle (= eri ikäiselle) tamperelaiselle yleisölle suunnattu Vihtorin kirjamessut -tapahtuma (12.-14.3.)

Hieman tuntui EKF nuukahtaneen, vaikka opiskelijat tapahtuman järjestäjinä ovat yhtä valppaan aktivistisia kuin takavuosina. Yleisöä tuntui vain olevan hieman vähemmän, etenkin kirjanmyyjien kannalta, ja kirjailijoitakin oli vähemmän, aivan kuin jokin väsähdys olisi meneillään meidänkin riveissämme.

Silti EKF oli edelleen, parasta mitä tamperelainen kirjallisuusskene pystyy tarjoamaan talvisaikaan; kesällä samanlainen keidas on Annikin runofestivaali. Ne ovat hieman kuin spefi-piirien conit, tapahtumia joissa ohjelma on sivuasia verrattuna siihen, että näkee tuttuja, joiden elämä on yhtä muuttumatonta kuin genret joiden paremmuudesta kisaillaan. Ja näissä tapahtumissa se paikallisuus on genren kaltainen tiedostetun rajattu tila, josta käsin kamppaillaan (hesalaista) valtavirtaa vastaan.


EKF:ssa ohjelmaa oli laidasta laitaan, niinkin ohuella teemalla (sadut & myytit), että se oikeastaan kadotti merkityksensä. Esimerkiksi keskustelu tietokonepelien myyteistä oli niin kaukana kirjallisuudesta, että paremmin asia olisi tullut demotuksi jos osallistujat olisivat käyttäneet näyttämöaikansa myyttipitoisten pelien julkiseen pelaamiseen.

Jotain spektaakkelimaista EKF tuntuisi tarvitsevan. Siis muutakin kuin Kirsi Kunnaksen vierailun. Coneissa sitä ovat ulkomaiset vieraat. Se taas vaatii rahaa enemmän kuin EKF:n kaltaisilla tapahtumilla on varaa.

Mutta aina kuulee ja näkee jotain tutun toiveikastakin, kuten Mikon keijunsiivillä varustetun lapsen. Ja Samin perustama uusi divari pyörii Satamakadulla tietoisempana profiilistaan ja tehtävästään kuin yksikään muu divari Tampereella. Ja Tulenkantajien kauppa täytti jo 6 vuotta, ja ainakin toistaiseksi näyttäisi olevan kirja-aktiivien verkottumisen keskipiste ihan kuten ennenkin. Ja EKF:ssä jaettiin Tiiliskivi-palkinto peräti 14. kerran, mikä on melkoinen perinne tällaisena aikana.

Itselleni tämänvuotinen EKF oli tietysti ainutlaatuisen lämmittävä. Sen lisäksi, että sain myydyksi peräti neljä kappaletta tuoretta tietokirjaa, sain viime syksyisen dekkarini Tulenkantaja-ehdokkaaksi. Videoin pokkarillani talteen sen kolmeminuuttisen, kun ehdokasraati kehui kirjaani, mutta jääköön tallenne osaksi historianlavasteita.

 Yhtään kappaletta en saanut dekkaria myydyksi ehdokkuuden ansiosta, vaikka pöytävuorossa istunut Kirsti taiteili siihen ison lapun kyseisestä kunnianosoituksesta. No, hienoltahan sekin näytti. Ja maaliskuun 14. päivä on luvassa bileet kaikille meille universaalista edustavuudesta kiitetyille ehdokkaille.

Minulle tämä on eka kerta, kun kaunokirjallisella teoksella olen jonkin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana, ja muunlaista insitutionaalista historiaahan ei taiteella tässä maassa olekaan kuin palkintoihin liittyvä. Niinpä en pitänyt lainkaan sattumana, kun jo seuraavana tiistaina postilootaan kolahti tieto 5000 euron valtiollisesta apurahasta JATKO-OSAN kirjoittamiseen.

Okei, 5000 eurolla kirjoitan sitten maalis-toukokuun seuraavaa romaania. Ja jatkan vasta sitten sen urputtamista, miten korppimaista on kirjallisuuden elvyttäminen kerran talvessa.