Jokaisella on maaseutunsa jossain, monilla edelleen omalla tai vanhempien synnyinseudulla, mutta yhä useammilla kesämökkinä kunnallisessa maisemassa - kuten minullakin, Vehmersalmi, tuo kuntaseutu jonka ainutlaatuisuus on siinä että kunnasta 43 % on vettä, ja toki siinäkin että monelta päin Vehmeriä katsellessa maisemassa siintää Kuopion kaupunki, etenkin nyt kun kunta on virallisesti osa Kuopiota.
Mutta vain niin kauan kuin Vehmerissä on elämää. Postkompostissa.
Mökki meillä on ollut juuri nyt 20 vuoden ajan samalla paikalla, ja hieman aiemmin jos Nahkaniemen vuokramökki lasketaan mukaan niin miltei 25 vuotta olemme olleet osa Vehmersalmea.
Mutta kun 30. joulukuuta kello puoli kuusi aamulla heräsin Vehmerissä säkkipimeään, en vielä arvannut enkä arvioinut, että vesiseutu ympärilläni oli juuri niin kuolevaa maaseutua kuin miltä se näytti: ei vuodenaikaista elämää, ei territoriaalista (= savimaan mahdollistamia tiilitehtaita Jänissalossa tai mineraalien mahdollistamaa ruukkia Mustinalahdella) elämää, ei edes poliittisen väliintulon tukemaa elämää.
Vasta kun olin pikamarssinut mökistä viisi kilometriä asfalttitien varteen, tapasin sen bussikuskin joka on luotettavin savolainen mitä olen tavannut, ja kun bussissa ei ollut muitakaan matkustajia (ollut viikkoon!) niin hän kertoili kaikenlaisia tunnusmerkkejä tämän maailmankolkan elottomuudesta, ja ennusti erittäin pätevin perustein että viimeistään 15 vuoden kuluttua Vehmersalmi on kuollut kylä, musta aukko, eikä siellä ole enää koulua tai kauppaa, sen enempää kuin matkan varrella Mustinlahdessa tai Litmaniemessä. Siitä hän ei puhunut mikä olisi meidän mökkiasujien vastuu ja osuus kunnan elvyttämisessä. Niin kilttejä ja kohteliaita savolaiset ovat, parhammillaan.
Ja tämä kaikki koillisen Savon kuihtuminen on enemmänkin poliitikkojen kuin paikallisten ihmisten valintaa. Se sykli joka nopeutuu palvelujen puutteesta on nopeutunut entisestään nyt kun ympäristökunnat ovat poliittisen löysäpäisyytensä takia menneet osaksi Kuopiota. Tämän kaikki tietävät mutta ei ole sellaista konsensusta maan päällä eikä Thaimaassa, joka palauttaisi syklin toiseen suuntaan - ei ainakaan koillisessa Savossa.
Enhän olisi edes päässyt mökille jollei Jaskalla olisi edelleen mökki samalla suunnalla, tosin sen jälkeen kun äänet ympäristöstä hiljenivät näin edelleen kuitenkin naapureiden valot, miltei kuin metsien keskellä pidettäisiin pitkätylsäistä äänetöntä vigiliaa kadotetuille juurille. Aamuyöllä huussiin kompastellessa tuntui kyllä siltä, että maailmankaikkeudessa ei muuta TODELLA ole kuin märkänä suhiseva pimeä metsä ja etääntyvä pirtin lamppu.
Vaan se aamu. Olin kävellyt saman reitin mökiltä bussitien varteen näiden vuosien varrella useat kerrat mutten koskaan aiemmin niin suuren epävarmuuden vallassa: kuka hullu ja miksi ajaisi bussia tällaisessa täydellisen pimeyden maassa, jossa ei liiku ihminen eikä viihdy mikään muu elollinen kuin sateesta raskas pilvipeite. Olin lukinnut tuon lautamökin oven vuosien varrella niin monenlaisessa evakkoihmisen mielialassa että se oli minulle koti enemmän kuin mikää muu, mutta ensimmäistä kertaa sinne oli asettunut hiiri paskomaan tyynyjen alle ja ensimmäistä kertaa kosteus pisaroi piipun kupeesta takaisin tuvan puolelle.
Muiden muassa (tosin ainoana siellä päin) olin kävellyt saman reitin joskus 1994 raahaten pulkassa Applen "kannettavaa" tietokonetta lumista tienpientaretta myöten... mutta nyt tuttu tie oli pelkästään pimeä ja ajaton... ja tiesin olevani sellaisessa tyhjyydessä jossa oma outo postpost-ikäni ja kulttuurini outo postpost-aika kerrankin limittyivät...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti