Viime syksyn aikana scrollailin jo muutamaan kertaan verkkosivua, josta kansalainen voi tilata itselleen bonus-kortin ja muuttua S-kirkon jäseneksi. Ajattelin, että perhebudjetin huvetessa on… "pakko"? "viisasta"? "sijoitus"? … hankkia bonus-kortti eli käyttää alennukset päivittäisiin ostoksiin aina kun mahdollista. Mutta vielä viime syksyn ajan poliittinen periaate voitti ja suljin moiset verkkoikkunat kesken houkutuksen. Vielä viime syksyn saatoin nauttia apurahasta, jota sopivasti jaoteltuna riitti tasan tuhannen euron kuukausituloksi.
Eilen annoin periksi. Luultavasti bonus-kirkkoon liittyminen oli käynyt helpommaksi juuri siksi, että olin saanut ensin vuodattaa siitä vihani kolumniksi Kulttuurivihkoihin. Aihehan sinänsä oli pyörinyt mielessä koko viime syksyn, ja nyt lehden uskontoteemaan kytkien siitä oli helppo repeytyä ja rypeytyä.
Arkea arkena en oikein enää hahmotakaan muutoin kuin erilaisten ihmisten erilaisina valintoina lisätä toistuvimpaan arkeen jotain ylimääräistä. Pitäisikö sitä sanoa "kastikkeistamiseksi"? Kyse on kuitenkin jostain perustavammasta tarpeesta kuin vaikkapa "koristelu", jota sentään eläimet ja luonnonkansatkin harjoittavat.
Elämä on oikeasti järkyttävän lyhyt, jopa työpäivän tunnit tuntuvat käsittämättömän lyhyiltä, mutta arki se vaan on sietämättömän pitkä.
Siksi on tehtävä näin:
- Kuukauden mittakaavassa bonukseni on lautapeli-iltapäivä jokaisen kuukauden ensimmäisenä maanantaina.
- Kevään mittakaavassa bonukseni on se, että edes kerran kuussa pääsen/mme irti Tampereen arjesta: helmikuun alkajaisiksi Turkuun; maaliskuun alkajaisiksi T&L:n häihin; huhtikuun alkajaisiksi Tukholmaan.
- Vuoden mittakaavassa bonukseni on (vaikken ole siitä uskaltanut vielä vaimolle puhua) päästä viikoksi taas patikoimaan Karpaateille.
Näillä bonuksen odotuksilla vapaa taiteilijakin pysyy järjissään.
Vaan miten selvitä viikon mittakaaavassa?
Perheellinen ihminenhän on tässäkin suhteessa alennetussa asemassa, sillä perheelliselle viikonloppu EI ole bonusta niin kuin vapaalle ihmisolennolle joka viisi päivää duunia paiskittuaan tai haettuaan voi sentään relata lauantaiksi.
Oma reunaehtoni eli unelmani suomalaisen arjen siedettävyyteen olisi se, että pääsisi joka päivä saunaan. Tätä ajattelin ja tästä nautin PERIAATTEELLISENA MAHDOLLISUUTENA kun asuimme Kotipehkussa, missä olisi voinut parin euron hinnalla lämmittää saunan milloin tahansa. Suomalainen ekohäpeä ja savolainen laiskuus vain pidättelivät ryhtymästä siihen: kertaakaan Kotipehkussa viettämämme vuoden aikana en viitsinyt lämmittää ylimääräistä saunavuoroa, vaikka nautinkin tavattomasti kiukaan kanssa puuhastelusta niinä viikkoina kun meillä oli talkkarivuoro. Puhumattakaan saunojien kiitollisuudesta: "Tänään onkin hyvät löylyt…"
Nyt talven pimeissä ja pakkasissa bonuksen tarve on kasvanut niin tavattomasti, että lähtisin mille tahansa etelän lennolle jos vain tilaisuus (ja rahaa…) tulisi, ekohäpeästä välittämättä.
Viime syksyn parasta bonusta arkeen oli keskiviikon leffapubivisa. Se antoi viikon kululle oikean rytmin. Mutta nyt leffavisakin on ollut niin pitkään tauolla, että tölkillinen bulkkikaljaa riittää täyttämään pubipuhteen tarpeen. Ja kaksi saunavuoroa viikossa: lenkkisauna tiistaisin ja perhesauna lauantaisin.
Bonuksen avulla, uskon kuitenkin, voisi määritellä hyvinkin pienin vivahtein sen, mikä tekisi arjesta siedettävän. Enemmistösuomalaiselle siihen ei ehkä muuta tarvita kuin että mitä tulee televisiosta minäkin viikonpäivänä. Luova ihminen sen sijaan tarvitsee jotain omaehtoisempaa - mutta ei vielä viisikymppisenäkään ymmärä mitä helvettiä se olisi: se sellainen arki joka tekisi edes OMASTA elämästä odottamisen arvoisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti