Vetäydyin syrjäiseen metsämökkiin, keskelle lumettoman pimeää maisemaa lukemaan Cormac McCarthyn "Veren ääriin" -westerniä. Tunnelma oli samanlainen kuin lukisi McCarthyn "Tie"-romaania juuri kun ensimmäiset ydinohjukset kohoavat kirkkojen bunkkereista. Siinä missä "Tie" tekee tarpeettomaksi kaikki muut postapokalyptiat, samalla tavoin "Veren ääriin" saa kaikki muut westernit näyttämään partiolaisleikiltä. Toki kirja on samalla myös uskottava kehityskertomus ja hämmentävä dokufiktio ja saatanan sanelema veijaritarina."Veren ääriin" on myös niitä kirjoja, jotka muuttavat kerralla kaikki elokuvien rakentamat mielikuvat omasta genrestään: 'villistä lännestä' jonka villiyden ymmärtää ensimmäistä kertaa sivilisaation alkuhämäräksi eikä lehmipaimenten vallattomuudeksi. McCarthyn naturalistinen genretuuletus ei yritäkään tehdä ymmärrettävämmäksi "toiseutta" eli intiaanien tai meksikolaisten tai amerikkalaisen alaluokan näkökulmaa, vaan sivilisaatioiden törmäyksestä johtuvan sodan TILANA joka on yhtä barbaarinen ja vivahteikas kuin miljöö jossa sotaa käydään.
"Veren ääriin" on paitsi tehokkaimpia kauhukirjoja mitä olen nähnyt tai mitä edes uskaltaisin lukea myös ehdottomasti sota- ja sivilisaatiokuvaus. Se on ensimmäinen ja ehkä ainoa romaani jonka kohdalla äärimmäinen väkivallan estetisointi ei tunnu väkinäiseltä. Tämän ajatuksen McCarthyn tyylitajusta olin lukenut tosin jo ETUKÄTEEN keväällä palkitusta pro gradu -tutkielmasta, mutta en ottanut sitä uskoakseni ennen kuin olin lukenut kirjan aivan loppuun, missä kertomus kääntyy tutkiskelemaan päähenkilöä lukijan edustajana.
Omaa luokkaansa on myös kirjan käännös. Murredialogin suomentaminen epämääräiseksi mutta johdonmukaiseksi itämurteeksi ärsytti kyllä läpi teoksen, mutta sanaston rikkaus ja sivun mittaiseksi paisuvien lauseiden rytmi on niin täydellisesti kääntäjän hallussa, että tällaisen näytön jälkeen sitä on valmis etsimään kirjastosta lisää juuri suomentajan (Kaijamari Sivill) perusteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti