Haiku vastaa kielirunon huutoon

Tähän saakka olin kuvitellut, että aforismin omituinen suosio on vastareaktio kielirunouden yhtä käsittämättömälle trendikkyydelle - mutta olisihan tuo pitänyt arvata runokentän sisälläkin syntyvän väistämättä vastavirtaus kieliorigameja taittelevalle digipolvelle. En tiedä tai halua arvioida, onko Niklas Salmen haikurunous osa hyvinkin isoa ilmiötä, mutta kun törmää yllättäen tällaiseen didaktisen vahvaan näkemykseen runomuodosta niin siitä on pakko uskoa paljon.

Viime perjantaina huomasin sattumalta Tampereen tapahtumafoorumilta mainoksen Salmen esikoisteoksen julkaisusta Tulenkantajien kaupalla. Yhtä sattumalta minulla oli vapaailta, joten osutin reittini läpi juiceleskismäisen räntäsateen julkaisutapahtumaan: lämmin olohuonemainen tila, punaviiniä, sopiva määrä ihmisiä - ja runoilija jolla on niin terävä näkemys tekemisestään että lukee lävitse koko runoteoksen yleisön pyytäessä näytettä esikoiskirjasta.

Kaiken lisäksi Salmi totesi itse, ettei hänellä ole tarvetta pitää kiinni puritaanisesta haikun määritelmästä edes mitan osalta. Omaan makuuni jotkut Salmen runoista olivat kuitenkin luontokuvaston korostuksessa liiankin ortodoksisia haiku-runoja, niin että kielellinen ja havainnollistava oivallus tapahtuvat pikemminkin yhtä jalkaa (ei tosin runojalkaa) kuin että ne haastaisivat toisiaan kuten omaa makuani kutittelevissa haikuissa.

Mutta Salmen runoutta voi maistella myös siihen nähden, miten eri kielet taipuvat haikuun. Hän totesi diplomaattisesti, että puolaksikin on "yritetty" haikuja, mutta jos haluaa nähdä miten kolmikielinen Salmi itse soveltaa englantia haikuun, sellaista löytyy netistä herran naamakirjasivuilta.