Annette (elokuvahko)

 

Elokuvamusikaalit edellyttävät katsojilta emotionaalista omistautumista fiktion sävelletylle maailmalle. Visuaalisesti laskelmoiduimmat ja musiikiltaan rutiinimaisimmat kohtaukset voivat nekin viihdyttää, jos elokuva pystyy pitämään kiinni taikamaailmansa tiiviydestä. Ja silloin kun musikaali epäonnistuu laskelmoinnissaan, tuloksena on "Catsin" (2019) kaltainen jättimäinen floppi.

Miksi Leos Carax'n "Annette" (2021) ei ole flopannut yhtä raskaasti, se on arvoitus. "Annette" on yhtä pitkä kuin pitkästyttäväkin, musiikiltaan keskinkertainen vailla yhtäkään hitiksi kelpaavaa laulua, ja täysin ilman tanssinumeroita tai soolot huipentavaa dramatiikkaa. Se ei ole hauska edes siinä, miten epähauska se pyrkii paikoin olemaan.

Kaiken lisäksi "Annetten" miespääosassa on Adam Driver, puolet ajasta bodattu yläruumis paljaana. Liekö elokuvaa, jota Driver ei pystyisi jäädyttämään? Etenkin kun hän ryhtyy sen tuottajaksi egoprojektinsa varmistaakseen? Driverista pitävät katsojat ehkä arvostavat  sukupolvi-indien jäykän kalskeaa olemusta ja haukkamaisen synkkiä kasvoja, mutta "Annette" olisi tarkoitus olla tarina värisyttävän polttavasta intohimosta... eloton kukkoilija pääosassaan?

Kuten loputtoman monissa romanssifilmeissä myös tässäkin naisnäyttelijän, Marion Cotillardin tehtäväksi jää ilmaista pariskunnan keskinäiset tunteet, niin ilmeillään kuin seksikohtauksissa valkokankaan leveydeltä hohtavalla vartalollaan. Driver esittää puolestaan Henry-nimistä standup-koomikkoa, jota ihmiset tulevat katsomaan saadakseen kokea annoksen aitoa vihaa ja itseinhoa. Elokuvan ideana on kärjistää Henryn hahmo toksiseksi koomikoksi, joka on kyllästynyt jopa kyllästymisen esittämiseen. Täysin irrallaan elokuvan jatkumosta Henry ja hänen vaimonsa, Cotillardin näyttelemä oopperatähti, laulavat välillä toisilleen miten paljon he toisiaan rakastavatkaan.

Toinen puolisko yli kaksituntista elokuvaa keskittyy pariskunnan lapsityttäreen, Annetteen, joka perii äidiltään ihmeellisen laulukyvyn. Annette on toteutettu nukkeanimaationa jonka ei pitäisi lainkaan toimia suhteellisen realistisesti lavastetun ympäristön kanssa, mutta pelastaa musikaalin taikuudesta sen vähän mitä on pelastettavissa, etenkin loppukohtaus, jota edes toljottava Driver ei pysty pakastamaan.

Jo Carax'n "Holy Motors" (2012) oli tarkoitus olla testamentti filmitaiteelle, metaelokuva johon Carax kierrätti kaikkien edeltävien filmiensä ideoita. Samaa metakuvissa harhailua ja rokkihenkistä summittaista uhoa on "Annettessa". S&S:n arvostelu kehtasi verrata elokuvaa jopa Carax'n viimeiseen kelvolliseen filmiin, "Pont-Neufin rakastavaisiin" (1991). Muuta yhteistä näissä elokuvissa ei kuitenkaan ole kuin naisruumiin tirkistely ja tyylilajin tarkoitukseton hypähtely rokkivideosta oopperamaisen mahtipontiseen lavastukseen.

Miten ranskalainen harras ilottomuus ja amerikkalainen pakkohauskuus ovat löytäneet toisensa tällaisessa "Annetten" kaltaisessa projektissa on varmasti kiinnostavampi tarina kuin mikään mitä "Annette" itsessään tarjoaa. Omassa genressään sen ainoa saavutus lienee se, että ensi kertaa musikaalin historiassa kuullaan duetto kesken suuseksin. Vaan tokkopa sentään Oscar-gaalassa.

 

Ohjaajan päiväkirjasta 28.1. 2022 (LOJP)

 

Nyt näyttää jo paremmalta... vähemmän hasardilta... lähes mahdolliselta...

Koronauutisia seuraa kuin toisiinsa synkronoituja rulettikiekkoja, joissa pallot sinkoilevat ja pyöreiltä näyttäneet radat muuttuvat ellipseiksi. Harrastajateatterin hallituksesta käsin niiden seuraaminen sekä opettaa että vääristää perspektiiviä siitä, mikä on normaalia arkea. 

Taloteatterin tavoin harrastajateatterikin tekee ohjelmistosuunnitelmat kauaksi eteenpäin, joten pandemiarajoitusten katkaistessa yhden projektin esitykset kaikki sen jäljessä tulevat kärsivät yhtä varmasti kuin ketjukolaria edeltäneessä jonovauhdissa. Sitten on teatterin hallituksen vastuulla tehdä erittäin huoliteltuja päätöksiä, minkä verran millekin projektille voidaan antaa uusia aikoja harjoituksille ja esityksille, jotta luvatut ensi-illat edes seuraavaan syksyyn mennessä saadaan toteutettua. 

Isoin ero taloteattereiden ja harrastajateattereiden välillä on se, että taloteattereiden pandemia-hädästä pidetään mediassa jatkuvasti meteliä ja hallitus lupaa niille koronatukea. Suomen 800 harrastajateatteria voi romahtaa kaikessa hiljaisuudessa, ilman, että kulttuuriministeri Kurvinen suoristautuu tähänkään tehtäväänsä.

*

Suunnilleen vuosi sitten tein ehdotuksen omasta ohjausprojektistani. En ollut löytänyt ketään, joka olisi kiinnostunut ohjaamaan seurakunnan laivaseminaarista kertovaa näytelmääni, joten muuta mahdollisuutta ei jäänyt jäljelle kuin tarjoutua ohjaamaan se itse. 

Projektinhallinnastahan minulla on yliopistoajalta kokemusta enemmän kuin tarpeeksi. Näytelmän ohjauksesta vain sen verran kuin mitä Terhin projekteissa olen oppinut näyttelijän näkökulmasta... ja tietysti draamalinjan teoriapainotteisista sivuopinnoista 1980-luvulla. Ainoa bonus, mitä tämän projektin näyttelijöille pystyn tarjoamaan, on se, että ohjaan sentään omaa tekstiäni. Tyylilajiltaan näytelmä on 'vakava farssi' (oma määritelmäni), joten dialogin osalta on muutenkin verraten yksiselitteistä, mitä repliikit ilmaisevat hahmoista ja toiminnasta.

LOJP-näytelmän casting pidettiin joulukuun alussa, kun pandemiassa oli "lähes lupaavaa" -vaihe, hieman kuin myrskyn silmäkkeessä. Sen jälkeen puolitoista kuukautta on ollut taas varsin myrskyistä, kunnes nyt äkisti parin päivän ajan ovat uutiset läheltä ja kaukaa tarjonneet "positiivisia signaaleita", kuten pandemian korkeimmat virkamiehet uskaltavat tilannetta luonnehtia. Teatteri on ollut suljettuna niin täydellisesti, ettei siellä saa järjestää edes harjoituksia. Olen pitänyt näyttelijöiden kanssa vasta kolmet lukuharjoitukset, joista kolmansissa sentään mallattiin jo paikkoja ja suuntia. Vasta 5.2. meillä on toivoa päästä ensi kertaa teatterille ihan oikeana näytelmäkohtaisena ryhmänä.

Teatterin kannalta ohjaajaakin tärkeämpi osa näytelmäprojektia on sen tuottaja. Sellaisenkaan löytäminen ei ollut helppoa, ja siihen koko hanke olisi lopahtanut jo vuosi sitten, jollei pj Katri olisi ehdottanut, että kasataan tuotantotiimi. Tämä ratkaisu on toiminut erinomaisesti, koska 6–7 tiimiläisen välillä ideoita on voinut pallotella netissä. Tuottajan merkitystä ohjaajan luottohenkilönä mikään tiimi ei tietenkään täytä, mutta harrastajateatterissa tuottajat tuntuvat olevan muutenkin sellaisia supersankareita, jotka ilmaantuvat jos ovat ilmaantuakseen ja katoavat taka-alalle heti kun näytelmä on saanut ensi-iltansa.

LOJP-projektin osalta ensi-iltaa on toistaiseksi jouduttu siirtämään vain puolitoista kuukautta eteenpäin, maaliskuun alulta huhtikuun lopulle 23.4. Periaatteessa meillä on vielä hyvin aikaa harjoitella teatterillakin, kunhan pandemiassa ei tapahdu uusia dramaattisia käänteitä.

 

*

 

Nyt lähden viikonlopuksi Kuopioon katsomaan elokuvia. Alunperin tämän piti olla se viikonloppu, kun pääsen Mikkeliin eli Työväen Näyttämöpäiville viettämään teatterimaratonia, jollei TNP:ä olisi ei-kovinkaan-yllättävästi peruttu. Elokuvat ovat laiha lohtu. Mutta sentään Savossa ruttoviruksetkin ovat niin laiskoja ja oppineita, että teatteriyleisön ne voivat kyllä vaarantaa muttei filminäytöksiä.

TAIKE tappaa kirjallisuuslehtiä

 

Vuodenvaihteessa TAIKE nosti taiteilija-apurahaa viidelläkympillä. Paljon tämä ei ilahduta, jos vähitellen katoavat mediat minne kirjoittaa tässä journalisti-taiteilijan roolissa.

Tänään Portti-lehden postitustalkoissa saimme kuulla, että TAIKE on eilen julkaistulla päätöksellään leikannut Portilta kulttuurilehtitukea lähes puolella (8000e > n. 5000e). Kun päätoimittaja oli soittanut TAIKEn kulttuurilehtipaneelin esittelijälle ja kysynyt syytä leikkaukseen, oli esittelijävirkanainen vastannut paneelin perustelleen leikkausta sillä, että lehdessä ei ole "yhteiskunnallista keskustelua". 

Kyseessä on siis lehti joka on ilmestynyt samanlaisena 40 vuotta ja tarjonnut tilan julkaista mm. scifi-novelleja, joista suurin osa on taatusti yhteiskunnallisesti kriittistä jos mikä – puhumattakaan lehden isosta kritiikkiosastosta. Mutta TAIKEn paneelille tämä ei ole ilmeisestikään "keskustelua". 

 Sen sijaan vastaavalta helsinkiläiseltä scifi-julkaisulta, Tähtivaeltaja-lehdeltä, paneeli ei ollut leikannut tukea. Mitä "yhteiskunnallista keskustelua" paneeli on löytänyt Tähtivaeltajasta, se jää arvoitukseksi. Viime vuosiin saakkahan tämä hesalaisten lehti on tunnettu epiteetillä "se Tonin tissilehti". Mutta onhan se sentään helsinkiläinen julkaisu. 

Helsinkiläisyys riittää, ilmeisesti, yhteiskunnallisuuden takeeksi, kunhan kyseessä ei ole kirjallisuuspainotteinen lehti kuten Portti. 

Myös Parnassolta oli TAIKE leikannut tukea. Ei ole tarpeeksi yhteiskunnallista julistusta sielläkään, huomasi TAIKE julkaisua 71 vuotta tarkkailtuaan.

TAIKEn kulttuurilehtipaneelissa ovat 2021–2023 jäseninä Riikka Suominen (toimittaja), Elina Grundström (toimittaja), Jani Kaaro, toimittaja), Johanna Korhonen (toimittaja) sekä Philip Teir (kirjailija, toimittaja). Kaikki suomalaista mediaeliittiä? Ainakin heidän näkemyksensä kulttuurilehdistä on nyt tehty harvinaisen selväksi.

 

EDIT 18.2.: Nyt kun TAIKEn päätökset lehtituesta ovat julkisia, niistä näkee, että Parnasson tuki on laskenut 16 000 euroon. Helsinkiläinen scifi-lehti Tähtivaeltaja näkyy saaneen 13 000 e, joten kulttuurilehtipaneelin kriteereissä kyseinen julkaisu on siis KIRJALLISUUSLEHTENÄ samaa laatuluokkaa kuin Parnasso – verrattuna siihen 5000 euroon mihin paneeli pudotti Portin, koska siinä julkaistaan (näin eräs paneelin jäsenistä selitti) kirjallisuutta eli novelleja. Novelleja kyllä julkaistaan Tähtivaeltajassakin, mutta jostain syystä sen kohdalla mitään ongelmaa ei tästä koidu.

Tällä viikolla tulikin sitten uusin uutinen TAIKEn linjauksista: se vetää tukensa pois Työväen näyttämöpäiviltä, koska siellä ei ole tarpeeksi ammatillista toimintaa. Mitähän TAIKEn mielestä se työväki sitten tarkoittaa? Ja jos tällainen asenne ei osoita TAIKEn tekevän raskaasti jyräävää  kulttuuripolitiikkaa niin mikä sitten?

 

Tänään äänestetään alusvaatteissa

Sunnuntaina klo 9–20 suomalaiset äänestävät ensimmäistä kertaa alusvaatteissa. Erityisohjeet sisältävät käytännössä jo kaikille tutut, kiveen hakatut toimet: äänestyspaikoilla on Ylen tietojen mukaan "hyvä tuuletus" ja pintoja pestään. Yksi erikoisempikin ohjeistus löytyy: äänestäjä voi halutessaan tuoda oman "kynänsä" äänestyspaikalle. Näin voi välttää tarttumasta koko kylän lähmimään kuulakärkeen, joskin säntillisen desinfioinnin pitäisi pitää huolta senkin puhtaudesta. Eristyksissä olevien äänestys alusvaatteissa voi tapahtua esimerkiksi autosta käsin tai ulkopuolelle tuodulla kopilla.

Alusvaatteissa valitaan uuden hyvinvointialueen korkein päättävä elin.

Kevään kirjatoiveet

Keväällä on luvassa yllättävänkin paljon spefiä. Muissakin uutuuksissa riittäisi varmasti luettavaa, mutta spefi on edelleen se ainoa kirjallisuuden alue, joka jaksaa herättää uteliaisuuden kirjoittajiensa MIELIKUVITUKSESTA eikä vain tekniikasta ja aihevaltauksista.

Kaikki arvostelutoiveet perustuvat Risingin uutuuslistauksiin ja päätyvät pääasiassa Porttiin jos ovat päätyäkseen:

Don DeLillo: Hiljaisuus (Tammi)

Per Faxneld: Uhripuu (Haamu)

N. K Jemisin: Obeliskiportti (Jalava)

Maarit Verronen: Orionin vyö (Aviador)

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa (WSOY)

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula)

Olaf Stapledon: Tähtien tekijä (Basam)

J. R. R. Tolkien, Carl F. Hostetter: Kirjoituksia Keski-Maasta (WSOY)

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri (Like)

Ray Bradbury: Ukkosen jyrähdys ja muita tarinoita (Vaskikirjat)

Alastair Reynolds: Eversio (Like)

Genressä tuntuu olleen koko 2000-luvun ajan meneillään sukupolvikamppailu, jonka vuoksi scifin ja fantsun tekijät tyytyvät tutun kertaamiseen ideoihin luottamisen sijaan, ehkä siksikin, että jos kauhu myy niin hyvin vanhoin keinoin niin miksipä ei muukin genrekama. 

Joululomalla luin kolme umpimielisen henkilökeskeistä avaruusoopperaa, aivan kuin kirjoittajat pelkäisivät ajatella ja kuvitella alalajin tarjoamissa maailmanrakennuksen puitteissa. Simon Jimenezin Vanished Birds oli saanut kiittäviä arvioita, mutta osoittautui välttäväksi tieteisfantasiaksi, jossa uskonnollinen paatos on korvattu YA-henkisellä uusperhepaatoksella. Aivan kuin lukisi poliittisesti korrektoitua O.S. Cardia (Worthing-saaga?) ilman Cardin juonellista neuvokkuutta.

Hyvin samanlainen oli asenne Adrian Tchaikovskyn uudessa (Shards of Earth) sarjan avauksessa: tähtialuksen miehistö on täydellinen perhe ja työporukka samassa tilassa. Juoni ja maailmankuvaus ovat molemmissa kirjoissa ikäviä velvoitteita, galaktinen valtakamppailu väkinäinen kuvio jossain hyvin kaukana taustalla. Ja sitten siellä on vielä pakolliset queer-tokenit, kuten Tchaikovskylla Olli-niminen kyborginaisoletettu.

Luin Jimenezin ja Tchaikovskyn romaaneja sentään sata sivua ennen kuin luovutin. Tim Prattin The Wrong Stars kahlasin jopa puoliväliin ja sitten luin loppuluvun, jossa mikään ei yllättänyt. Ja myös Prattilla alus puolikoomisena työyhteisönä on tärkeämpi kuin ideointi genretrooppien pohjalta. Turvallista kuin YA uunikintailla käsitellen.

Niinpä talven spefistä parasta on ollut Adam Robertsin hurtinhölmöön vitsailuun luottava The Real-Town Murders, joka sentään tuntui genreään rakastavan kirjailijan työltä eikä tv-sarjan pilotiksi hahmotellulta Firefly-kopiolta.

Kevään kirjoista ylivoimaisesti kiinnostavin on puolestaan Stapledonin Star Makerin suomennos. Jo julkaisuvalintana se on niin hämmästyttävä genresivistyksen osoitus, ettei sellainen pitäisi olla mahdollista Suomessa, ja kumminkin on. Genre ei siis piileksikään marginaaleissa vaan jossain kollektiivisessa odotustajunnassa...

Toinen vuosi taiteilijakuplassa

 

Minun apurahani kauniimpia kuin teidän palkkapussinne.

Se on viileä lohtu, mutta sellaista on kaikki lohtu tässä materiaalisessa maailmassa. Jopa julkaisevassa elämäntavassa tai juuri siinä. Että mitään ei tunnu saavan aikaiseksi osoittaakseen merkityksensä maailmalle ja kun vuoden lopulla summaa tekemisiään niin muuta ei keksi sanottavaa teille, edustamalleni keskiluokalle, kuin että sentään minun laihat taiteilija-apurahani ovat periaatteellisesti kauniimpia kuin teidän lihavat ansiopalkkapussinne. 

Toki tässä on se peli- ja moraaliopillisesti tasoittava tekijä, että teidän verorahoistanne maksetaan minun taiteilijapalkkani journalistina. Samoin: teidän porvarillisen julkisuutenne palstatilaa minä syön osaltani lunastaakseni olemassaoloni tässä maailmassa. Jopa näin: se porvarilliselta julkisuudelta anastettu palstatila merkitsee minulle palkkiona paljon enemmän kuin kuukausittainen tilinsiirto valtiolta.

Oikeastaan vuoden 2021 vaikuttavin kirja olikin sattumalta (kirjastosta) löytynyt "Hawking tyrkyllä", jossa käydään huolellisesti lävitse, miten tieteenkin saralla ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa julkisuuden vuoksi. Mitään muuta olemassaolon tapaa ei tunnu enää olevan tarjolla kuin se MITEN saadaan julkisuudesta viipale. 

Se, että vuonna 2021 julkaisemastani kirjasta ei ole ilmestynyt yhtäkään lehtijuttua eikä kritiikkiä, kieltämättä helpottaa omien julkisuusroolien erottamista toisistaan. Se puolestaan helpottaa sitä opettajan työtä, että esittelee kaikkia osapuolia (kirjoittajia, julkaisijoita, lukijoita) kunnioittaen, millaista toimintaa on luova tietokirjoittaminen Suomessa 2000-luvulla.

Minun olemassaoloni numeroperusteet vuodelta 2021:

Kalevala-fantasioista haastattelujuttu Porttiin (kirjoitettu jo 2020)
Maailmanrakennuksesta artikkeli Onnimanniin (ilmestyy 2022)
Genrekustantajista artikkeli Kulttuurivihkoihin
Sukupolvialuksista artikkeli Porttiin
Stanislaw Lemistä artikkeli Porttiin
Orwellin kääntämisestä haastisjuttu Kulttuurivihkoihin (ilmestyy 2022)
Kirjastojen genrehyllykokoelmista artikkeli Oppianin kirjaan
Tietokirjakritiikin pajasta raportti Tiedetoimittajaan (ilmestyy 2022)
Sasa Salmelasta haastattelujuttu Kansan Uutisiin (ilmestyy 2022)
+ 4 kirjallisuutta esittelevää lehtiartikkelia Aamulehteen

YHTEENSÄ:
12 artikkelia (kun lasketaan pois 2020 kirjoitettu juttu)
21 arvostelua (16 Porttiin, 1 Agricolaan, 1 Onnimanniin, 3 Kiiltomatoon)
5 kolumnia (Kulttuurivihkoihin)
1 kirja

Edellisenä vuonna 2020 olemassaoloani puolustava saldo oli:
7 artikkelia
24 arvostelua
5 kolumnia
3 kirjaa (1 kauno, 2 tieto)

Proosan puolella lukemat 2021 ovat kehnot tai laiskat. Nanowrimoa sain aikaiseksi 1K sanaa, en edes 10K kuten viime vuonna. Toisaalta pidin syksyllä 2021 enemmän lähiopetuskursseja kuin mitä olen pitänyt sitten 2006 Turusta lähtemisen. Veihän se aikaakin niihin keskittyminen.

Vuoden 2020 perusteellisemman työkansalaisen tilityksen voi lukea:
http://bitteinsaari.blogspot.com/2020/12/piiloporvarina-keskiluokan.html

 

Näissä tunnelmissa lähdetään kolmanteen taitelija- ja ruttovuoteen.

 

 

Benedetta (elokuvahko)

 

"Benedetta" (2021) on yksi ikävä esimerkki lisää tästä trendistä, että teatterikierroksille tarjotaan kehnoja elokuvia, kun yleisö tyytyy mihin tahansa päästäkseen iloitsemaan kokoontumisen mahdollisuudesta. Maahantuojilla ei ole ilmeisestikään varaa valita. Niinpä Niagaran kaltainen laatuteatterikin saattaa pyörittää pari viikkoa filmejä, jotka kuuluisivat suoraan videolle tai toistopalveluihin. 

"Benedetta" ei ole sentään samanlaista tekotaiteellista vääntöä kuin muutama viikko sitten näkemäni "Perintö", mutta mitään edes genrensä keskisarjaan korottavaa siitä ei löydy. Tylsä käsikirjoitus, televisiomaista kuvakerrontaa, raskaisiin kaapuihin jäykistynyttä näyttelemistä.

Epookkigenreen tuotettu "Benedetta" on äijäohjaaja Paul Verhoevenin käsissä saanut lisukkeeksi muutaman eksploitatiivisen kohtauksen kiimaisista nunnista. Niiden kohtausten varassa kirkollinen aihe saadaan käännettyä hetkeksi nurin, mutta mitään Ken Russellin Paholaisten (1971) kaltaista pimeän puolen sukellusta uskontoon ei ole luvassa, ei lähimainkaan. Ei ylipäänsä kauhuaihelmien kehittelyä eikä yliluonnollisen fantisointiakaan kuin parissa aivan liian lyhyessä Jeesuksen muskelivierailussa.

"Benedettan" tarina keskittyy nimihenkilönsä henkis-aistilliseen hysteriaan keinona huijata ensin luostari ja sitten sitä ympäröivä italialainen 1600-luvun kaupunki nuoren abbedissan puolelle. Elokuva olisi kuin aivan mikä tahansa televisiolle tehty, väljästi historian julkkista kierrättävä aikalaiskuvaus, jollei siinä olisi pari kokokuvassa esitettyä pehmopornokohtausta ja hieman totuttua verisemmin toteutettua ruoskintaa ja kidutusta. Siinäpä kaikki. Näin halvalla huulipunabonuksella ei kukaan muu yrittäisi myydä nunnakutsumusta mediaseksikkäänä. Ei edes Suomen pääministeri.

Ohjaajalta, jolta on totuttu odottamaan genren soveltamista omiin tarkoituksiinsa, voisi odottaa, että epookista hän keksisi jotain näppäriä yksityiskohtia korostettavaksi. Mutta Verhoeven keskittyy riman alittamiseen mahdollisimman helpolla. Pääosaan on kiinnitetty silokasvoinen blondi, joka voisi olla yhtä hyvin Showgirls-elokuvan (1995) kuorotyttö kuin stigmojaan kirkuva nunnanousukas. Tällaisen näyttelijän kanssa Verhoeven voi kuitenkin keskittyä niiden muutamien provokatiivisiksi tarkoitettujen pehmopornokohtausten näyttävyyteen.

Epookkigenren edustajaksi "Benedetta" näyttää yllättävänkin halvalta ja pienesti tuotetulta. Räsyisiä statisteja on yhden joukkotappelun verran, kaupungista nähdään yksi aukio ja yksi portti, ja luostaristakin vain pari pienehköä salia. Pohjanoteeraus – omasta mielestäni – on se satiininpunaiseen kylpytakkiin pukeutunut kiduttaja-pyöveli, jota esittää aikuisfilmien vakiokalustolta näyttävä setähenkilö.  Eniten silti harmittaa se, miten halvan näköisiä ne Benedettan seksifantasiat Jeesuksesta ovat. On vaikea uskoa, että tuottaja olisi sensuroinut villeimpiä kohtauksia pois, kun ne vähätkin näyttävät niin rutiinimaiselta CGI-kitschiltä.

Pröts. Ei tällaista elokuvaa kannata tähdillä mitata kun aivopierut ilmaisevat sen merkityksen täsmällisemmin.

Pappi Pitkätuska (laulu)

 

Säv: Jan Johansson

Sanat: Soikkeli& Tammisaari

 

 

Kaikki on Cyaegha ja Cthugha

tai langennut muinaislutkaan.

Et ehkä huomannutkaan

mikä oon, joko arvaat sen?

 

Jumalan nimi on Cthulhu,

nimi toinen vaan on hullu.

Jos et yhtään arvaa

sanon suomuja kaivellen:

 

Tässäpä pappi Pitkätuska!

Shub'Gurath! Tsat'Gua! Iä iä aa!

Tässäpä pappi Pitkätuska

solmii silmukkaa!

 

Ootkos nähnyt tään

demonini kylmän ja kynsikkään? Iä!

Herramme kosto ja maine,

sepä järkeä kylmentää.

 

Ootkos nähnyt tään

nivuseni valkean, täplikkään? Iä!

Entäs hautakummun,

kolon, jossa me leikellään?

 

Siellä on pappi Pitkätuska!

Shub'Gurath! Tsat'Gua! Iä iä aa!

Sielläpä pappi Pitkätuska,

naulaa simpukkaa!

 

Vaimoja meill' on häissä

paljon ja aina päissään,

kastaa voit Yibb-Tstllin

päät kaikkien nautintoon!

 

Tartu torttuun, umppuun,

tuo luokseni suomusumppuun,

vastaa Cthulhun kutsuun,

salaheilasta orjan saat!

 

Tässäpä pappi Pitkätuska!

Shub'Gurath! Tsat'Gua! Iä iä aa!

Tässäpä pappi Pitkätuska,

hautaa hempukkaa...

 

 

 

 

Fransiskus ja Hildegard (näytelmä)

 

Maija Rissanen ja Tommi Raitolehto. Kuva: TTT

"Fransiskus ja Hildegard" (Tampereen Työväenteatteri, 2021) on kuin komiteamietintönä syntynyt  taideteos, niin muotopuoli ettei sitä voi suositella eikä varsinkaan markkinoida millekään yleisöryhmälle: ei komediaa, ei tragediaa, ei viihdettä, eikä ihan niin kirkastunutta henkilödraamaakaan kuin mitä näytelmän nimi ja esittelyt lupaavat.

Ja silti se on tämän vuoden paras yksittäinen draamaesitys mitä olen nähnyt.

No, oli kyllä vaatimaton vuosikin teatteritaiteelle, kuten tiedetään.

 

Kristilisen kirkkohistorian arvokkaimpiin esikuviin noteeratut henkilöhahmot, Fransiskus Assisilainen ja Hildegard von Bingen, on tässä kamarinäytelmässä sovellettu kolmeen erilaiseen tyylilajiin, joita näyttelijät Maija Rissanen ja Tommi Raitolehto sitten toteuttavat ilmaisutapaa vaihtaen. 

Koska näytelmällä on kolme käsikirjoittajaa voi helposti päätellä, että lopputulos on koottu saumoista välittämättä täysin erilaisista teksteistä ja kirjoittajamotiiveista. Yksi on kirjoittanut pikkujouluhenkistä vitsailua, missä F & H pääsevät kehumaan itseään eräänlaisina oman alansa julkkiksina, joilla on teatterissa oma paikkansa ja pukuhuoneensa. Jopa nämä kohtaukset jaksoivat naurattaa kaikkine lapsellisine spitaalivitseineen, koska kohtaukset ovat välttämättömiä keventämään sitä metafyysistä paatosta, mitä toisen tyylilajin kohtaukset sisältävät. 

Kumpikaan tyylilaji, itsetietoinen vitsikomiikka ja esineiden kanssa äheltävä käsitetaide, ei siis ole sellaista teatteria mitä itse jaksaisin yleensä katsoa; kierrän yhtä kaukaa vitsifarssit ja Kristian Smedsin tuotannot. Mutta tässä kamarinäytelmän intiimissä tunnelmassa ja kahden näyttelijän vuorovaikutuksesta syntyvinä esitysmoodeina ne jaksoivat aivan sujuvasti pitää mukanaan yli kaksituntisen.

Mutta sitten – on myös se kolmas tyylilaji, esineteatteria reippaasti hyödyntävä esitysmoodi, jossa näyttelijät havainnollistavat F&H:n maailmaa historiallisina näyttämöinä pohjustaen noita kahden muun tyylilajin kohtauksia. Ja juuri tämän moodin ansiosta välittyy näytelmästä kokonaisuutena se sanomakin: nämä historian henkilöt, Fransiskus ja Hildegard, asettuivat aikoinaan VÄLINEIKSI jonkin itseään suuremman periaatteen käytettäväksi, ja silti he kaiken aikaa pohtivat sitä, mitä heidän välineellisyytensä merkitsee. Tätähän teatterikin on.

 

Olin tänä syksynä nähnyt Margarethe von Trottan elokuvan Vision – Aus dem Leben der Hildegard von Bingen (2009), joka sekin on aihettaan vahvempi henkilökuvaus, mutta siinä epookin rekonstruointi palvelee ainutlaatuisen historiallisen TILANTEEN täyttävän persoonan ymmärtämistä. Elokuvan vuoksi odotin myös F& H -näytelmältä jossain määrin syvällistä taustatiedon soveltamista, tehtiinpä laitosteatterin edellyttämää 'kokonaistaideteosta' miten kevyellä otteella tahansa. Vei aikansa, että mukauduin kolmen käsikirjoittajan demoniseen riitasointuun.

Kantavin osa tätä TTT:n esitystä on näyttelijä Maija Rissanen. Hänessä on sellaista intensiteettiä johon ei tarvita karisman kuorrutusta; sellaista mitä voisi kirkollisessa pyhimyksessä kuvitella olleen, ja hän laulaakin kuin vuosisataiset kirkonpakotteet halkaiseva enkeli.

 

Hyvin tätä voi suositella siksi ainoaksi näytelmäksi, mitä tamperelaiseen laitosteatteriin kannattaa tänä talvena mennä katsomaan.

Sannaa ajatellessa (kansan laulu)

 

Sävel: Jukka Törmä (muistoissamme, aina)

Sanat: Helakisa & Soikkeli

Tekeekö mielesi Sannan kanssa

juosta otsikoiden perään

ja  mennä välillä Tampereelle

edes irtoäänet kerään?

Jos keksit hyvän kansalaispalkan

saako Sanna siitäkin huvin?

Tekeekö mielesi Sannan vessa

koristaa Saarikon kuvin?

Lymyiletköhän itseksesi

kun kuljet Brysselin teitä?

Ja juoksetko kansaa huijaamaan,

ikäryhmäänsä rysähtäneitä?

Onko sinusta onnellista

tehdä tyhmille puoluetyötä?

Tahdotko medialta suojella

Sannaa pitkin yötä?

Kannatko aamulla subventoituja

leipiä Sannan syliin?

Mielitkö viedä twiitin varassa

työväen maailmankyliin?

Jos vastaat, jos vastaat myöntävästi

gallupkysymyksiin,

niin silloin – kai Sannaa kannatat…

ja te kaksi sovitte – HYKSiin.