Fransiskus ja Hildegard (näytelmä)

 

Maija Rissanen ja Tommi Raitolehto. Kuva: TTT

"Fransiskus ja Hildegard" (Tampereen Työväenteatteri, 2021) on kuin komiteamietintönä syntynyt  taideteos, niin muotopuoli ettei sitä voi suositella eikä varsinkaan markkinoida millekään yleisöryhmälle: ei komediaa, ei tragediaa, ei viihdettä, eikä ihan niin kirkastunutta henkilödraamaakaan kuin mitä näytelmän nimi ja esittelyt lupaavat.

Ja silti se on tämän vuoden paras yksittäinen draamaesitys mitä olen nähnyt.

No, oli kyllä vaatimaton vuosikin teatteritaiteelle, kuten tiedetään.

 

Kristilisen kirkkohistorian arvokkaimpiin esikuviin noteeratut henkilöhahmot, Fransiskus Assisilainen ja Hildegard von Bingen, on tässä kamarinäytelmässä sovellettu kolmeen erilaiseen tyylilajiin, joita näyttelijät Maija Rissanen ja Tommi Raitolehto sitten toteuttavat ilmaisutapaa vaihtaen. 

Koska näytelmällä on kolme käsikirjoittajaa voi helposti päätellä, että lopputulos on koottu saumoista välittämättä täysin erilaisista teksteistä ja kirjoittajamotiiveista. Yksi on kirjoittanut pikkujouluhenkistä vitsailua, missä F & H pääsevät kehumaan itseään eräänlaisina oman alansa julkkiksina, joilla on teatterissa oma paikkansa ja pukuhuoneensa. Jopa nämä kohtaukset jaksoivat naurattaa kaikkine lapsellisine spitaalivitseineen, koska kohtaukset ovat välttämättömiä keventämään sitä metafyysistä paatosta, mitä toisen tyylilajin kohtaukset sisältävät. 

Kumpikaan tyylilaji, itsetietoinen vitsikomiikka ja esineiden kanssa äheltävä käsitetaide, ei siis ole sellaista teatteria mitä itse jaksaisin yleensä katsoa; kierrän yhtä kaukaa vitsifarssit ja Kristian Smedsin tuotannot. Mutta tässä kamarinäytelmän intiimissä tunnelmassa ja kahden näyttelijän vuorovaikutuksesta syntyvinä esitysmoodeina ne jaksoivat aivan sujuvasti pitää mukanaan yli kaksituntisen.

Mutta sitten – on myös se kolmas tyylilaji, esineteatteria reippaasti hyödyntävä esitysmoodi, jossa näyttelijät havainnollistavat F&H:n maailmaa historiallisina näyttämöinä pohjustaen noita kahden muun tyylilajin kohtauksia. Ja juuri tämän moodin ansiosta välittyy näytelmästä kokonaisuutena se sanomakin: nämä historian henkilöt, Fransiskus ja Hildegard, asettuivat aikoinaan VÄLINEIKSI jonkin itseään suuremman periaatteen käytettäväksi, ja silti he kaiken aikaa pohtivat sitä, mitä heidän välineellisyytensä merkitsee. Tätähän teatterikin on.

 

Olin tänä syksynä nähnyt Margarethe von Trottan elokuvan Vision – Aus dem Leben der Hildegard von Bingen (2009), joka sekin on aihettaan vahvempi henkilökuvaus, mutta siinä epookin rekonstruointi palvelee ainutlaatuisen historiallisen TILANTEEN täyttävän persoonan ymmärtämistä. Elokuvan vuoksi odotin myös F& H -näytelmältä jossain määrin syvällistä taustatiedon soveltamista, tehtiinpä laitosteatterin edellyttämää 'kokonaistaideteosta' miten kevyellä otteella tahansa. Vei aikansa, että mukauduin kolmen käsikirjoittajan demoniseen riitasointuun.

Kantavin osa tätä TTT:n esitystä on näyttelijä Maija Rissanen. Hänessä on sellaista intensiteettiä johon ei tarvita karisman kuorrutusta; sellaista mitä voisi kirkollisessa pyhimyksessä kuvitella olleen, ja hän laulaakin kuin vuosisataiset kirkonpakotteet halkaiseva enkeli.

 

Hyvin tätä voi suositella siksi ainoaksi näytelmäksi, mitä tamperelaiseen laitosteatteriin kannattaa tänä talvena mennä katsomaan.