Kevään kirjatoiveet

Keväällä on luvassa yllättävänkin paljon spefiä. Muissakin uutuuksissa riittäisi varmasti luettavaa, mutta spefi on edelleen se ainoa kirjallisuuden alue, joka jaksaa herättää uteliaisuuden kirjoittajiensa MIELIKUVITUKSESTA eikä vain tekniikasta ja aihevaltauksista.

Kaikki arvostelutoiveet perustuvat Risingin uutuuslistauksiin ja päätyvät pääasiassa Porttiin jos ovat päätyäkseen:

Don DeLillo: Hiljaisuus (Tammi)

Per Faxneld: Uhripuu (Haamu)

N. K Jemisin: Obeliskiportti (Jalava)

Maarit Verronen: Orionin vyö (Aviador)

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa (WSOY)

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula)

Olaf Stapledon: Tähtien tekijä (Basam)

J. R. R. Tolkien, Carl F. Hostetter: Kirjoituksia Keski-Maasta (WSOY)

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri (Like)

Ray Bradbury: Ukkosen jyrähdys ja muita tarinoita (Vaskikirjat)

Alastair Reynolds: Eversio (Like)

Genressä tuntuu olleen koko 2000-luvun ajan meneillään sukupolvikamppailu, jonka vuoksi scifin ja fantsun tekijät tyytyvät tutun kertaamiseen ideoihin luottamisen sijaan, ehkä siksikin, että jos kauhu myy niin hyvin vanhoin keinoin niin miksipä ei muukin genrekama. 

Joululomalla luin kolme umpimielisen henkilökeskeistä avaruusoopperaa, aivan kuin kirjoittajat pelkäisivät ajatella ja kuvitella alalajin tarjoamissa maailmanrakennuksen puitteissa. Simon Jimenezin Vanished Birds oli saanut kiittäviä arvioita, mutta osoittautui välttäväksi tieteisfantasiaksi, jossa uskonnollinen paatos on korvattu YA-henkisellä uusperhepaatoksella. Aivan kuin lukisi poliittisesti korrektoitua O.S. Cardia (Worthing-saaga?) ilman Cardin juonellista neuvokkuutta.

Hyvin samanlainen oli asenne Adrian Tchaikovskyn uudessa (Shards of Earth) sarjan avauksessa: tähtialuksen miehistö on täydellinen perhe ja työporukka samassa tilassa. Juoni ja maailmankuvaus ovat molemmissa kirjoissa ikäviä velvoitteita, galaktinen valtakamppailu väkinäinen kuvio jossain hyvin kaukana taustalla. Ja sitten siellä on vielä pakolliset queer-tokenit, kuten Tchaikovskylla Olli-niminen kyborginaisoletettu.

Luin Jimenezin ja Tchaikovskyn romaaneja sentään sata sivua ennen kuin luovutin. Tim Prattin The Wrong Stars kahlasin jopa puoliväliin ja sitten luin loppuluvun, jossa mikään ei yllättänyt. Ja myös Prattilla alus puolikoomisena työyhteisönä on tärkeämpi kuin ideointi genretrooppien pohjalta. Turvallista kuin YA uunikintailla käsitellen.

Niinpä talven spefistä parasta on ollut Adam Robertsin hurtinhölmöön vitsailuun luottava The Real-Town Murders, joka sentään tuntui genreään rakastavan kirjailijan työltä eikä tv-sarjan pilotiksi hahmotellulta Firefly-kopiolta.

Kevään kirjoista ylivoimaisesti kiinnostavin on puolestaan Stapledonin Star Makerin suomennos. Jo julkaisuvalintana se on niin hämmästyttävä genresivistyksen osoitus, ettei sellainen pitäisi olla mahdollista Suomessa, ja kumminkin on. Genre ei siis piileksikään marginaaleissa vaan jossain kollektiivisessa odotustajunnassa...