Piiloporvarina keskiluokan taiteilijakuplassa

 

Keskiluokan anonyymissä enemmistössä on turvallista elää. En usko, että persujen masinoima itsekkyysbuumi saa koskaan niin paljon kannatusta, jotta Suomessa tarvitsisi pelätä äärioikeiston nousua tai kyykytyskapitalismin vahvistumista sitä pahemmaksi kuin mitä se oli Sipilän kaudella. Keskiluokan massa hidastaa poliittisen ääripään liikahdukset. Lisäksi keskiluokka on Suomessa sietänyt & säilönyt akateemisille aloille sen verran hyvät palkat, että lehtorivuosina kertyneillä tuloilla oli jo kymmenen työvuoden jälkeen varaa ostaa yksiö ja siirtyä sitten seuraavan kymmenen työvuoden aikana kuutio kerrallaan isompaan asuntoon. 

Vaikka keskiluokka salaa halveksii akateemista koulutusta, duunariluokasta nyt puhumattakaan, on se taannut myös tietynlaisen kuplakerroksen: kerran ajatustyöläinen, aina ajatustyöläinen, tarvitsematta VÄLTTÄMÄTTÄ muulla tavoin todistella merkitystään tälle yhteiskunnalle.

Kenen taide kapinoi ilman rahaa?

Mutta se "välttämättä" onkin monimutkainen päänsisäinen koneisto. Aina säilyy syyllisyydentunto, että akateemisen ihmisen raha on vastikkeetonta rahaa. Itselleen voi selittää syyksi duunaritaustasta tulevat pakkomielteet siitä, mikä on "oikeaa työtä". Mutta silti tulee pitäneeksi silmällä juuri niitä, jotka vieläkin helpommalla tienaavat elantonsa samassa kuplassa, siis taidejulkkikset ja akateemiset nollatutkijat. 

Eräänä iltana virtuaalikokousta kuunnellessa selailin uutisia apurahoista osuttaen silmiini, että taiteilijapalkan puuttumista itkeskellyt Antti Nylén oli saanut sekä valtionpalkinnon että 90 000 euron apurahan. Yritin kuvitella, mitä vitosen setelillä perhettään elättävä kulttuurihenkilö juoksee ostamaan, kun pankkitilille pamahtaa 90 tuhatlappusta. Lahjoittaako se siitä puolet katoliselle kirkolle ja toisen puolen vegaaniliitolle? Miten lähellä sellaisen ihmisen suu pysyy sitä kerjuusäkkiä, johon on juuri itsensä identifioinut, kun taskut pullistelevatkin seteleistä? Tai entäs se suomalainen niukkuusfilosofi, joka sai 129 000 euroa kolmen kaunokirjallisen teoksen laatimiseen? Sehän voisi palkata venäläisiä koruseppiä takomaan kullasta kolme kansalliseeposta ja niiden päälle vielä mainoskampanjan. Tuollaiset tukisummat ovat niin mielipuolisen isoja, että taide transsubstantoituu niiden läheisyydessä joksikin aivan muuksi. Pitäisi olla teologi tai muu vastaava herruusoppinut ymmärtääkseen miksi muuksi.

Itselleni 1960 euron kuukausipalkka valtion taiteilijana on merkinnyt elämänLAADUN muutosta sekin. Kyllä sitäkin piiloporvarilliseksi voisi sanoa, kun sen LISÄKSI saa asua perheen, naapureiden ja jopa ystävien ympäröimänä keskuslämmitetyssä asunnossa. Keskiluokan kukkarossa. Kerran kuussa tapahtuvanana selkääntaputuksena 1960 euroa ei ehkä vastaa pitkällistä akateemista koulutusta, mutta en ole myöskään se sosialisti, joka kannattaisi taiteilijapalkan kiinnittämistä koulutustasoon.

1960 euron kuukausipalkasta riittää arjen laadun nostamiseen juuri ratkaisevissa määrin. Voin syödä kolmesti viikossa lounaani hyvässä ravintolassa (= Gopal, Papupata, Malabadi tai Zafran), voin juoda baarissa kympin tuopin käsityöläisolutta jonkin keppanalitkun sijaan, voin tilata verkkokaupasta kirjoja joiden jälleenmyyntiarvo tässä maassa on nolla. Mitään elämäntavan muutosta, kuten asunnonvaihtoa, ei tällaisen palkan varassa voi tietysti kuvitellakaan, mutta eipä sitä Tampereen kaltaisessa kaupungissa tarvitsekaan.

Sen sijaan jos olisin hesalainen niin 1960 euron kuukausipalkka tuntuisi varmaankin säälirahalta. Luin syksyllä Hesarista kriitikko Maaria Ylikankaan haastattelua, jossa tämä hesalainen maisteri esiintyi alansa marttyyrina 300 euron juttupalkkioilla. Itse en ole 36 vuoden uran aikana saanut 180 euroa isompaa palkkiota kirjoittamastani kritiikistä. Tämä lienee se pieni merkitsevä ero todellisuuden ja Helsingin välillä. Niin pieni ja silti niin iso, ettei siitä kukaan kehtaa puhua. Ennemmin kalistellaan valtion osuuksia nauttivista instituutioista.

⋆

Mitä sitten olen valtiolle tuottanut vuonna 2020 siitä hyvästä, että olen sen taiteilijapalkalla elätetty kulttuurijournalisti? 

Laskin läppärini kansioista, että olen tuottanut tänä vuonna 7 artikkelia, 24 arvostelua ja 5 kolumnia. Noin todettuna se ei tosiaankaan paljolta kuulosta. Silti kyse on teksteistä, joita varten olen joutunut tekemään ihan samanlaista analyyttistä lukutyötä kuin tekisin akateemisena tutkijana. Tosiasiassa tämä valtion palkalla tapahtuva kulttuuritekstien tuottaminen onkin oikeastaan kulttuuritekstien suodattamista yhdestä julkisuudesta toiseen. 

Korona sinänsä ei ole paljoa vaikuttanut juuri minun työhöni. Kulttuurimedian jatkuva kutistuminen ja kritiikki-instituution kuolema kylläkin, pitkässä juoksussa. Osa työtä ovat nekin artikkelit, joille ei ole saanut julkaisijaa. Osa teksteistä on puolestaan työn alla ensi vuodeksi, kuten kuusi kirja-arvostelua sekä maailmanrakennusta käsittelevä artikkeli Onnimanniin ja sukupolvialuksia käsittelevä artikkeli Porttiin. Osa teksteistä on myös tuloillaan julki ensi keväänä, kuten tekoälyantologian jälkipuhe ja kalevalaisia fantastikkoja esittelevä haastattelujuttu. Samoin ensi vuonna ilmestyy perhepolitiikkaa ruotiva tietokirjani Pakollisesti lapselliset, eräänlaista kulttuurijournalismia sekin, toivottavasti.

Proosaa en kirjoittanut tänä vuonna juuri lainkaan, mikä on ikävän hyvä todiste tietoteksteille omistautumisesta. Nanowrimoon väsähdin 10 K sanan kohdalla. Kyllä siitä suht helppo jatkaakin olisi, kunhan saisi sopivan lomatauon kaikesta muusta. Novelleja kirjoitin kaksi, toinen ilmestyy em. antologiassa, toinen ei päässyt edes kunniamaininnoille kirjoituskisassa. 

Näihin tyhjäksi pihisevän taiteilijakuplan tunnelmiin ei työvuotta ole viihtyisä lopettaa, mutta monien muiden tavoin voi vain koputtaa päätä ja huokaista että sentään säilyttiin tänne saakka hengissä tästä ruttovuodesta. Valkoisessa kuplassa.