Lautapelaajan perustyypit

"Tää on liian tekninen peli", sanoi lapsi A, kun yritin opettaa hänelle "Risk"-pelin sääntöjä. En tiedä mistä hän oli määritelmän oppinut, mutta sattumoisin sanavalinta osui siihen, millaisia lautapelejä 7-vuotiaalle ei kannata opettaa ja millaisia kannattaa opettaa. Opettamisen väärti ovat sellaiset pelit, joissa hän näkee välittömästi tavoitteen TAI pelejä joissa hän pääsee rakentelemaan jotain omaan makuunsa sopivaa TAI pelejä joissa hän pääsee bluffaamaan samalla tavalla kuin vanhemmat pelaajat.

Olemme esimerkiksi pelanneet 7-vuotiaan kanssa sekä "Love Letteriä" että "Citadelsia", joiden kummankaan taktiikasta hänen ei tarvitse ymmärtää paljoakaan, kunhan osaa bluffata juuri sopivassa määrin voittaakseen toisinaan. Hänelle on yritetty opettaa myös shakkia, mutta ihan vain siksi, että se on niin hipsterihienoa kun voi sanoa että vanhemmat tekee niin.

Mutta missä vaiheessa ihmisestä alkaa kehittyä omanlaisensa KILPAILIJA? Tai tarkemmin: missä ikävaiheessa ja missä asiayhteyksissä lapsi alkaa erottaa toisistaan leikkisän pelaamisen ja pelipelaamisen? Toki aikuisetkin tarvitsevat leikkisää pelaamista lautapelien yhteydessä, pelaamista jossa tärkeämpää on teeman mukainen tunnelma ja yhteinen merkitysten antaminen pöydällä oleville komponenteille. Mutta sellaisissakin peleissä on taustalla kilpailevan pelaamisen erilaisia ulottuvuuksia, jotka ovat liian monimutkaisia lapselle.


Hyvä esittely lautapelaajan perustyypeistä (leikin/kilpailemisen yhdistelminä, sanoisin) löytyy verkkosivusto Cardboard Republicista, jossa tyypit on eroteltu seuraavasti: taktikko, seuraihminen ("socializer"), uppoutuja (immersionisti), kokeilija ("daredevil"),  arkkitehti, konfliktihakuinen ("striker").

Ehkä parempiakin erotteluja löytyy, mutta CR-verkkosivuston hienous on siinä, että he käyttävät näitä tyypittelyjä kuvaillessaan arvostelemiensa lautapelien soveltuvuutta erilaisille pelaajille. Tämä on todella hieno periaate ja auttaa nopeasti näkemään, sopiiko peli omaan makuun - vaikka CR:n arvostelut eivät muutoin olekaan niin hyviä ja perusteellisia kuin mitä BGG:ssä näkee. Tyypittelyihin voisi ostohankintojen kannalta toki lisätä sellaisia pelaajatyyppejä kuten "illanviettopelaaja" ja "vaimon kanssa pelaajat", jotka ovat ihan yleisiä määritelmiä kun puhutaan parhaiden pelien paremuudesta: siis peleistä sosiaalisena kittinä.

Tätä itselle sopivien pelien parhautta tulee miettineeksi sovittaessa porukan kanssa, mitä seuraavan 15 minuutin tai 5 tunnin aikana pelataan. Sitä tulee miettineeksi myös suunnitellessa sellaista lautapeliä, joka yhdistäisi itselle rakkaiden pelien parhaat ominaisuudet. Siis lähes päivittäin, aivan kuten keskeneräisiä romaanejakin punoo päässään ihan päivittäin, vaikkei mitään kirjoittaisikaan.

Viime keväänä lähetin lautapelisuunnittelijoille tarkoitettuun kilpailuun kolme ehdotusta, käytännössä 4-6 sivun mittaisia sääntökuvauksia, joista scifistinen SmallWorld-variantti pääsi semifinaaliin. Lukiessani tuomariston kommentteja peli-ideoista iski kuitenkin erilainen itsekritiikki kuin koskaan kirjoituskilpailujen yhteydessä. En kehdannut ryhtyä väsäämään pahvista semifinaalin edellyttämää prototyyppiä, koska tuntui, että 3-ulotteinen mielikuva pelin dynamiikasta latistuisi kamalaksi sekasotkuksi kupruilevia pahvilätkiä. Ennemmin vedin ehdokkaani pois kisasta.

Mutta mitä enemmän olen tänä kesänä kuunnellut ludologian podcasteja ja lukenut kuvauksia klassikkopelien onnistuneisuudesta, sitä useammin olen ajatellut miten pelien tunnelman saisi siirrettyä proosaan. Ei siis minkään "pelattavan romaanin" muodossa tietokoneella tai korttipelissä, vaan sen tunteen, että romaanihahmo joutuu pelin kaltaisiin valintoihin, joilla on selvät erot taktiikassa ja strategiassa. Monet viihdejännärit toki vaikuttavat tällaisilta, mutta niistä puuttuu samalla kaikki se "pelillisen" arkkitehtuurin spefimäinen tunnelma mitä avaruusoopperan lukeminen tarjoaa scifin puolella. Vastaavasti monia pelejä kuvaillaan siltä kannalta, millainen tarinakaari niissä muodostuu pelaajan kannalta hänen luodessaan ja kehittäessään jotain uutta Carcassonnen pelloilla, Euroopan rautateillä tai Saksan energiahuollossa.

Ehkä narratiivin ja pelillisyyden kompromissi piilee kirjoittajan kannalta siinä, kuinka saa maailmansa luomisprosessin näkymään teoksessa: että lukija tuntee avaavansa maailman samalla kun se muodostuu… tätähän tututkin pelit voivat olla tarjotessaan yllättäviä hetkiä, joissa tuntee kilpailevansa yhtä aikaa muita pelaajia ja kohtaloaan vastaan…

Far from the Madding Crowd (kaksi sovitusta)

Jännitysviihteen suosima termi 'cliffhanger' on mahdollisesti peräisin Thomas Hardyn tarinan "Sininen silmäpari" (1873) yhdistämästä julkaisutavasta ja juonenkäänteestä, mutta jännitystä ja juonekkuutta on turha etsiä Hardyn kirjoista, turha myöskään niiden filmatisoinneista. Hardyn klassikkomaine luokkanousukkaiden kuvaajana on kuitenkin niin vahva, että uusia sovituksia riittää. Ohjaajat pääsevät koettelemaan, miten moderneiksi hahmoiksi tohtivat tulkita nousukkaita ja pudokkaita.

Hardyn romaani "Far from the Madding Crowd" (1874) sai tänä vuonna filmisovituksen, jossa ei ole läheskään samanveroista tulkintaa ja omperäisyyttä kuin "Juden" tai "Tessin" sovituksissa. Mutta sentään se voi auttaa näkemään, miten historiallisen aiheen adaptaatio johtaa aikakaudelleen ominaisiin ratkaisuihin. Uuteen kiiltokuvamaiseen sovitukseen verrattuna vuoden 1967 versio alkaa näyttää erittäin hyvältä ja karhean kauniilta epookkirealismilta.

Uusi, Thomas Vinterbergin ohjaama sovitus korostaa päähenkilönsä Batsheban itsenäisyyttä, vaikka hahmon sisäinen elämä näyttäytyy vieläkin reaktiivisempana ja heikompana kuin 60-luvun versiossa. Tätä vaikutelmaa vahvistavat näyttelijävalinnat: teinimäisen epävarma Carey Mulligan vs nyreän omapäinen Julie Christie. Molemmilla on haastava tehtävä osoittaa naisluonteen mukautumista kolmen erilaisen kosijan houkutuksille: uskollisen paimenen, harkitsevan porvarin, ja turhautuneen sotilaan.

Uusi sovitus on valitettavasti ylituotettu imeläksi silmäkarkiksi, johon turhautuneen rakastajan sivujuoni ei mahdu millään mukaan, vaikka se olisi keskeinen kontrasti pääjuonelle. Niinpä uudesta sovituksesta on jätetty pois tärkeä sirkuskohtaus, jossa avoimesti pilkataan sankarityypin ja/eli mr Troyn persoonan naurettavuutta.

Uudessa kiiltokuvatulkinnassa 1800-luvun brittiläinen maaseutu on pelkkää auringonpaistetta ja kolmensorttisia herrasmiehiä. Luonto eläimineen kelpaa tarinaan vain sikäli kuin se todistaa naispäähenkilön kohtalokkaita valintoja: lammaskatras syöksyy tuhoonsa kun Batsheba kieltäytyy avioliitosta, myrsky nousee kun hän vihkiytyy väärälle miehelle, jne. Vanhassa versiossa samat keskeiset juonielementit ovat mukana samoissa yhteyksissä, mutta ilman mahtipontista osoittelua.

Uusi versio myös korostaa mr Oak'in ('Se Oikea Valinta') kulkuriutta naurettavuuksiin asti, kun vanhassa sovituksessa hän on uskottavan itsenäinen mieshahmo sopivaa maapaikkaa etsivänä lammasrenkinä.

Symbolien tiheys ja harmaanvihreät maisemat vanhassa filmissä antavat sille omanlaisensa tunnelman, jonka muistaa pitkään. Eläinten alituinen läsnäolo toimii muistutuksena siitä, miten Hardyn ja aikalaisten maailmankatsomuksessa oli darwinismin iskemä lupaus ja pelko siitä, mitä piileekään ihmisten itsenäisyydessä pohjimmiltaan, viisautta vai vaistoja. Nopean nousukkaan ja nopean luokkapudokkaan kohtalokasta yksinäisyyttä Hardy käsittelee myös "Jude'ssa".

Nykypäivän historiallinen filmiromanssi on tehty peltotaustoja hehkuvaksi, yksitasoiseksi kulutustavaraksi. Muuta jännää siinä ei ole kuin Mulliganin viileän moderni ratsurotsi. Laatuohjaaja Thomas Vinterbergiltä tällainen elokuva on yhtä kuin ylevä mahalasku. Tuoreuttavaa klassikkotulkintaa etsivän kannattaakin kääntyä ennemmin "Tamara Drewe" -elokuvan (2011) puoleen, joka on kahden adaptaation (välissä Posy Simmondsin sarjakuva) päässä Hardyn romaanista.


[Uusi sovitus nähty Budapestissa 28.6. 2015. Suomen ensi-ilta on 28.8.2015]

Tukholma reunoilta nähtynä

On 25 vuotta siitä keväästä, jonka asuin Tukholmassa. Tänä kesänä kokeilin katsella kaupunkia laidoilta, jotta jotain muistikuvia nousisi siitä omituisen kaukaisesta kaudesta omituisen yksinäistä elämää - sen suureellisempaa kokemusta oman elämänsä sivusta katselemisesta en ole kokenut enkä totisesti kaivannutkaan.

Mutta tietenkään (?) mitään muistikuvia ei noussut. Hotellin otin Vasastadenista, pohjoispuolen kaupunginosasta, joka on kuin kymmenen kertaa lavennettu Töölö.

En saanut mieleeni, että olisin koskaan ennen liikkunut siellä, vaikka minulla sentään oli fillari ja liikuin sillä ympäri kaupunkia keväällä 1990. Mutta kotoisaahan Tukholmassa on aina, aivan eri lailla turvallisen kotoisaa kuin koskaan Helsingissä, missä tahansa liikkuukin.

Heinäkuisena lauantaina tein retken yliopiston campukselle. Vailla opiskelijoita alue oli kuin pohjoinen pastoraaliversio akateemisen elämän kauneudesta... vain lampaat vaelsivat Lappiksen ja opintorakennusten välisellä paradigmavapaalla vyöhykkeellä...

Join puolikkaan valkoviiniä keskellä kukkivaa apilaniittyä, mutta sittenkään mieleen ei noussut se tärkein asia: miltä tuntui siirtyminen instituutin ja kämpän välillä, ylipäänsä koko se reunavyöhyke kaupungista, jonka keskusta tuntui siihen aikaan lähinnä vastenmieliseltä. Muistan kyllä pitkät tunnit jotka istuin instituutilla 13. kerroksessa ja opettelin juomaan kahvia koska en jaksanut mennä alakerroksiin etsimään kalliita lounasruokia. Muistan myös miten tolkuttoman yksinäiseltä tuntui Lappiksen korridoorissa, jossa meitä asui varmaan seitsemästä eri maasta, mutta kukaan ei tehnyt tuttavuutta, ei edes se toinen suomalainen.

Siirtymiset maasta toiseen tuovat nyt sen saman huumaavan vapauden tunteen kuin silloin siirtymiset Tukholman sisällä. Eikä mitään isompaa tunnetta ole enää jäljellä ihmisessä tässä iässä kuin oudon vapauden pohjaton tunne, vapaan putoamisen hetket kahden kielivyöhykkeen välissä.

Me muistamme toveri Tsiprasta

Kai tiesi toveri Tsipras sen, mikä häntä odotti.
Sinä varhaisena keväänä kun hänet valittiin.
Oli lampaat myyty Turkkiin ja pankit pantattu,
Vaan yhä viipyi nöyrtyminen ja se tärkeä konsensus.

Me kuulimme kunnon vitsejä, ja kuulemme vieläkin.
Me muistamme toveri Tsiprasta, joka porvarit hurmasi.

Kun heitä syytettiin pettureiksi niin Tsipras sanoi vaan:
"Jos rouva kansleri antaa luvan, minä poistun nauramaan."
Me kuulimme kunnon vitsejä, ja kuulemme vieläkin.
Me muistamme toveri Tsiprasta, joka porvarit hurmasi.

Oli Tsipraksen hymyssä jotakin, joka ärsytti johtajaa.
Kun rahoittajat uupuivat, hän sanoi: "Jatketaan."
Me kuulimme kunnon vitsejä, ja kuulemme vieläkin.
Me muistamme toveri Tsiprasta, joka porvarit hurmasi.

Hän tiesi miten Brysselissä kansoja kohdellaan.
Hän olisi voinut olla pelkkä lainan nostaja.

Puolue on nyt noussut, sitä porvari pillittää,
Kun Eurooppa seisoo haudallaan ja USAa nillittää.
Me kuulimme kunnon vitsejä, ja kuulemme vieläkin.
Me muistamme toveri Tsiprasta, joka porvarit hurmasi.

Ei kutsu merkki Tsipraksen meitä velkoja maksamaan,
Se kutsuu Saksan hautaamaan ja Ranskaa rakentamaan.
Se kutsuu pätkätyöläisemme naurun rintamaan,
Se huumori kestää huomiseen, eilinen hintanaan.

(C) Soikkeli 12.7. 2015
- vanhan puolueballadin pohjalta, kierrätettävyyttä kunnioittaen

24 tuntia Spartassa

Jyväskylän akateemisessa omajulkaisussa runoilija-tutkija Kristian Blomberg arvioi, että Jyväskylä ei ole enää Suomen Ateena vaan Suomen Sparta.
Nyt kun kreikkalainen elämäntapa on kaikkien huulilla, asia sietää tarkistaa...



Klo 12:39 Jätän mukana matkustaneet lapset jollekin naiselle Spartan juna-asemalla. Nainen aikoo viedä lapset eksytettäväksi eteläsavolaisiin metsiin. Mahtavaa!
Lapsenhoitopalvelut spartalaisittain: 5 tähteä ******

Klo 13:10 Istun yliopistomäen korkeimmalla paikalla, joka on näillä leveysasteilla kaunein campus mitä voi kuvitella. Mutta vain yksi yksinäinen spartalainen käyttää maisemaa juosten jumalattomassa helteessä pientä rataa ympäri. Rakennukset ovat tyhjiä ja elottomia.
Akateemiset palvelut spartalaisittain: 5 tähteä ******

Klo 18:30 Etsin päivällistä etnisestä ravintolasta. Ravintola on tyhjillään, mutta tarjoilija ehdottaa minun ennemmin ottavan ruokaa mukaani, ja maksavan siitä vähemmän kuin olisi ravintolalle otollista. Suostun ja otan pussikiinalaisen mukaani puistoon. Herkullista mutta ankeaa.
Ravintolapalvelut spartalaisittain: 4 tähteä ****

Spartan laivasto uhkaa Ateenan muureja

Klo 19:20 Menen taidekapakkaan, jossa läänintaiteilija L on julkaisemassa runokokoelman. L lukee pari kuivahkoa runoa kuivahkon eleettömästi. Baari tarjoilee vetistä hanaolutta eikä kukaan tee tuttavuutta. Kaikki taputtavat äänentoistolle.
Taidepalvelut spartalaisittain: 5 tähteä *****

Klo 20:30 Istun puistossa hotellin vieressä. Ei huvittaisi mennä sisälle, kauniina kesäiltana, mutta ulkonakaan ei ole tekemistä, seuraa tai nähtävää. Sama avata telkka hotellihuoneessa. Juon k-kaupasta hakemani k-oluen.
Viihdepalvelut spartalaisittain: 5 tähteä *****

Klo 07:30 Sänky on mukava, hotelli hiljainen, alhaalla odottaa monipuolinen aamiainen ja tuoreet sanomalehdet.
Hotellipalvelut spartalaisittain: 1 tähti *

Spartalainen lastaa autoonsa viikonlopun ostokset

Klo 12:39 Menen vaimoa vastaan junalle. Muistan, että lapset pitäisi jotenkin löytää sieltä metsistä tämän testikierroksen päätteeksi. Mutta yhtäkään poliisia tai sosiaalivirkailijaa ei päivystä juna-asemalla.
Kiinnitän vaimon huomion toisaalle, tulevaan. Olemmehan matkalla häihin, joissa hurjapäinen RPG-soturi saa omakseen lihatilallisen perijättären, ja niistä juhlista on spartalaisuus kaukana!
Sosiaalipalvelut spartalaisittain: 4 tähteä ****


Yhteenveto: Osallistuvan havainnoinnin perusteella Jyväskylää voi tosiaankin pitää Suomen Spartana, etenkin kontrastissa aiempaan maineeseensa.

Sen perusteella, mitä viikonlopun uutiset kertovat Kreikan Ateenan poliittisesta ahdingosta, sivilisaatiosta syrjäytymisestä ja kasvaneesta muukalaisvihamielisyydestä, voinee Suomen Ateenan tittelin siirtää nyt sitten... Lieksalle?

7 päivää Tiipetissä

Tällä vuosituhannella jokaisella on oma Tiipettinsä, suuruudessaan ylivoimainen objekti, jonka haltuunotto on täysin mahdotonta. Juuri siksi Tiipettiin voi viitata nonchalantisti tavoittamattomana elämäntavoitteena "todellisen" elämän rinnalla, objektina joka kumoaa ylivoimaisuudellaan kaikki opit ja ajatukset MOTIIVISTA: miksi jotain tiettyä pitäisi elämässä saavuttaa.

Tällä vuosituhannella jokainen haluaa Tiipettinsä, ylivoimaisen objektin, jonka tavoittelemisen voi selittää olkia kohauttaen: KOSKA SE ON SIELLÄ.

Tänä kesänä minulla oli tilaisuus viettää 7 päivää Tiipetissä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta muuttuiko elämäni edes hetkellisesti, laadullisesti tai määrällisesti, paremmaksi? Ei tietenkään. Juuri sehän todistaa oman Tiipettini ylivoimaisuuden: niin fyysisesti kuin imaginäärisesti ylivoimaisena objektina mille tahansa mahdollisille maallisille motiiveille.

Nykypäivänä tällaisten henk koht Tiipettien erityinen arvo on tietysti niiden ekologisuudessa. Vaikka jotkut käyttävät satoja tuhansia euroja sponsorirahaa päästäkseen ilman lisähappea ja -aivoja Himaläjän huipulle, heidän saavutuksensa on ekologiselta arvoltaan samaa luokkaa kuin viettäisi vuoden pelkällä sadevedellä ja auringonvalolla.

Minä menin Tiipettiini, tutuille Tatra-vuorille Slovakiaan, ensin lentämällä Budapestiin ja junailemalla sieltä viidessä ja puolessa tunnissa vuorten juurelle. Vietin 7 päivää Tiipetissä mitään oppimatta, kaikkeen tyytymättömänä. Täytin tarkoituksettomuuteni kuin vain Tiipetissään voi.

7 päivää Tiipetissä: 20.-26.6.

1. päivä Tiipetissä: Rikoin hampaani Budapestin juna-asemalla sämpylässä piilleeseen siemeneen. Hetken mietin palata Suomeen seuraavalla lennolla ja sanoa: ei onnistunut. Mutta nyt olen vuorten juurella ja ajattelen, miten pienestä on kiinni POISSAOLEMISEN tunteen epäonnistuminen. Lohduttaudun katselemalla hotellihuoneessa elokuvia. Maisemat pohjoiseen vuorille ovat upeat. Niin myös sadepilvistö vuorten päällä.

2. päivä Tiipetissä. Sää on kuten ennustettu. Käyn Tatransca Lomnicalla junalla. Sataa, ylhäällä vuorella on alhaalla olevan mittaritaulun mukaan 3 astetta lämmintä. Syön gulassin, se on kyllin pehmeää jopa murskaantuneelle hampaalleni. Majoitun Staryssa hotellihuoneeseen, joka on kuin luola, sisältä erittäin tyylikäs, mutta näkymä on parkkipaikalle ja patiolle. Sentään iso amme ja telkkari.

3. päivä Tiipetissä. Laskeudun junalla Popradiin. Helle tuntuu täällä, marssin läpi kaupungin etsimään zubaria, mutta internetin tiedot ovat ties miten vanhat. Marssin takaisin asemalle, jatkan junalla taas Lomnicalle saakka. Sää nyt parempi kuin eilen ja hiihtohissi uusittu. Syön Plesolla keittoa, sopii sekin nykyiseen purentaani. Sitten pitkä kävely alas vuorten kupeita ja suoralla polulla alas Hrebienokista alkaa taas sataa.

4. päivä Tiipetissä. Laskeudun taas Popradiin. Etsin nettiyhteyttä, kahvilanpitäjä tervehtii ranskaksi. Vieressä on kristillinen kirjakauppa, jossa on tiivis valikoima englanninkielisiä. Scifi-osastoa ovat kelvanneet edustamaan: Wolfen "Peace", Bearin Halo-romaani, pari Cardin teosta, ja Dickin ainoa realistinen romaani. Ei muuta. Ostan "American Smoke". Se on älykkäin näkemäni kirja oman tiipettinsä etsijöistä.

5. päivä Tiipetissä. Viimein aurinkoinen aamu, vaikka se muuttuukin pilvipeitteiksi ylemmäksi päästessä. Lännen puoleiselle Plesolle kävelen tuttua tietä ylämäkeen, mutta tällä kertaa koululaiset harppovat ohitseni. En edes harkitse kiipeäväni puoltatoista tuntia tarzan-polkua huipulle. Palaan hotelliin kylpyammeeseen.

6. päivä Tiipetissä. Taas luototon sarastus. Yritän Hrebienokilta länteen, kun sadepilvi kasvaa vuoren päällä. Käännyn alas. Vastaan tulee iso koululuokka ja suomalaisia partiolaisia, joille sanon "dobri" kuten muillekin. Illalla olen ainoa asiakas pitseriassa. Tarjoilija laskee silmieni edessä seitsemän euron laskun kahdeksaksi euroksi. Aika lähteä täältä.

7. päivä Tiipetissä. Näkemiin vai hyvästi? Ties monesko kerta. Laskeudun Popradiin, luen sähköpostit Fée-kahvilassa. Juna Kosiceen, tietysti matkan paras sääpäivä. Syön Krishna-ruokaa ja katselen tanssivia suihkulähteitä. Hotelli on meluisa kuin helvetti. Ehkä olen tämän kaiken ansainnut: niin nöyryyttävät nousut kuin armottomat laskutkin.

Koskela ja Meri poissa vahvuudesta

Eräänä päivänä Koskela sai kirjeen armeijan esikunnasta. Tämä tapahtui joskus 1990-luvun jälkipuolella, kun Koskela oli Hiidenkivi-lehden päätoimittaja. Armeijan esikunta oli närkästynyt Koskelan pääkirjoituksesta ja halusi nuhdella Koskelaa siitä, olihan Hiidenkivessä potentiaalia merkittäväksi fennomaani-julkaisuksi. Koskela oli kuitenkin todennut pääkirjoituksessaan, että monikulttuurisuuden koulutus tulee kansainvälisissä suhteissa halvemmaksi kuin ohjuksiin sijoitetut rahat.

Koskela julkaisi esikunnan (muistaakseni Jyrki Iivosen laatiman) kirjeen ja kohteliaan velmun vastakommenttinsa lehdessä.

Mutta kun hän kertoi tarinaa saamastaan kirjeestä, hän totesi pelästyneensä aidosti.

Sellainen Koskelan Lasse oli.

Lasse oli peloton kulttuuritoimija, tutkija ja kirjastomies ja kriitikko, sensorikin. Hän oli yhtä herkkä ja lämminsydäminen kuin oli älykkään piikikäskin. Ja hän tiesi sen itsekin. Siksi hän joskus vertasi itseään tunnettuun kaimaansa, vänrikki Koskelaan, muttei silloinkaan itseään nostaakseen, vaan niin kuin kirjallisuudentutkija tekee, rakastamaansa kirjaa kunnioittaen. Linnan romaani oli muutenkin hänen suosikkinsa siteerauksissa ja ne sitaatit olivat aina paikallaan, minkä hän tarkoin tiesi, silloinkin, kun teki ironisen sävyttynyttä opasta suomalaisille johtajille - kaunokirjallisten hahmojen pohjalta.

Ja nyt Lasse on poissa vahvuudestamme.
Luin siitä yllättäen matkoilta palattua. Ensimmäisenä tuli mieleen tuo konflikti Suomen armeijan kanssa. Toki myös satunnaiset uutiset Lassen pitkään jatkuneesta syövästä.

Minun tuntemani Lasse oli ennen kaikkea kriitikko. Kaikki suomalaiset äidinkielenopettajat vaikuttavat tunteneen hänet omapäisenä sensorina, mutta ajattelen hänen siinäkin täyttäneen vakavaa rivityötä kriitikkona. Lassen kirjallisuuskritiikit Parnassossa olivat velmuilevia ja kriitikon tehtävälle irvailevia, mutta hänen makunsa oli luotettava ja lahjomaton kuin vain parhailla kriitikoista.

Ja kun Lassen tapasi, hän kuitenkin oli lämpimin mahdollinen ihminen, siis kaikkea muuta kuin tyypillinen kriitikko.

Jos Lassen mainitsi nimeltä kelle tahansa äidinkielen opettajalle, vino tunnistava virnistys syttyi open kasvoille. Lassen huoli kirjallisuuden arkijärkisistä tulkinnoista ymmärrettiin.

*

Kamalaa sattumaa on se, että merkittävin suomalainen sotakirjailija, Veijo Meri, kuoli samaan aikaan kuin tuo kotimaisen kirjallisuuskritiikin vänrikki, toveri Koskela.

Itselleni Veijo Meri sattui olemaan se tärkein yksittäinen kirjailija, joka viritti korvissani suomenkielen proosaan sopivaksi, tärkeämpi kuin Kivi tai Sillanpää tai varsinkaan Meren ikätoverit, nuo nokkelat mutta itseriittoisan sulkeutuneet modernistit. Sen opiskelukevään aikana mitä asuin Tukholmassa, luin Meren esseistiikan alusta loppuun, yhä uudelleen hämmästyneenä siitä, miten kielitaju muuttaa asiatekstin älykkääksi. En siinä vaiheessa halunnut enkä kestänyt lukea mitään muuta suomalaista kuin Merta.

Vielä sittenkin, kun kirjailijan juhlavuonna ilmestyi joensuulaisten muhkea tutkimus tämän tuotannosta, pysyi Meri arvoituksena: miten joku saattaa olla niin sisällä suomenkielessä, että saa minkä tahansa lauseen näyttämään tapahtumalta. Jahka Meren armottomat sotakuvaukset nostetaan uudelleen arvoonsa, lentävät kenraalit vielä pyrstölleen. Aina ja uudelleen.

Näinä aikoina, näinä retro-militarismin ja twitteriaatin aikoina, on noiden eri sukupolvista kasvaneiden herrojen kuolema kuin sivistys menettäisi viimeiset luottomiehensä. Jäljellä ovat vain eliitin upseeristo ja vitsihuumorilla mielistelevät populistit eikä yhtäkään suhteellisuudentajuista vänrikkiä.

Vaikka juurikin pikaisista tilannetulkinnoista vänrikki meitä varoitteli.
"Tsot, tsot", sanoisi Lasse.

Syksyn kirjatapaukset jo valittu

Näin keskikesän aikaan on kirjasyksy jo kuumimmillaan, vaikka kaikilla julkaisuilla ei ole vielä edes kansikuvaa, saati selvää julkaisupäivää. Peräti jotkut kirjailijoistakin saattavat olla näin keskikesän aikaan vailla selvää päivää.

Mutta syksyn toiveet eli itselle kiinnostavat valiotapaukset oli jo valittava kustantajien julkaisemilta listoilta. Ja hyvältähän tuo syksy näyttää, vaikka kaikki uutiset kirjamaailman tilanteesta muistuttavat hallituksen laatimaa tappolistaa. Alla oma listani niistä, jotka kiinnostavat syystä plus toisestakin:

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha. Like, elokuu.
Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY elokuun puoliväli.
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos. Elokuu.
Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika. Tammi.
Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja. Tammi, elokuu.
Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat. WSOY.
Vuokko Sajaniemi: Pedot. Tammi, elokuu
Vladimir Sorokin: Telluuria. Like, syyskuu
Antti Tuuri: Pitelemättömät. Otava, syyskuu.
Johanna Venho: Kaukana jossain Onnenmaa. WSOY.

Ja nyt, kun kirjasyksy on hyvällä oraalla näillä pohjoisilla tasamailla, on aika lähteä kohti Karpaatteja hakemaan taas sitä korkean paikan erakkonäkemystä ja vampyyrin demonisia oppeja, joita kriitikko tarvitsee.
 
BitteinSaari sulkee näin rantansa 10 tähtivuorokaudeksi, jotka järisyttäköön maaiilmojani.

Kesää keksirasiassa 4.-18.6.

Kesäkuu oli kylmin miesmuistiin.
Ja kuten tiedetään, miesmuisti on yhtä pitkä kuin kalsarin lahkeet.
 Tänä kesänä ne yltävät vähintään jurakaudelle saakka.

On myös  tuullut kaksi kuukautta lähes yhtä soittoa. Se on pitänyt järvet sekoittuneena ja yhtä kylminä kuin juuri jäistä vapauduttuaan, ainakin Savossa. Metsät sentään viheriöivät tutusti, ja punkit ja hyttyset kukoistavat juu.

Tämän kesän ainoa savotta oli vanhan kesämökin tyhjennys ja huvijahdin myyminen rannasta. Laitoin sen myyntiin nettitorille, ja siitäkös suosio syntyi: puhelin alkoi soimaan puolen tunnin sisällä ja viestejä tuli tulvimalla, hinta kun oli halpa ja käytettyjen veneiden kauppaa seurataan näköjään samalla intohimolla kuin itse seuraan käytettyjen lautapelien hintoja. Sama rumba toistui kun laitoin myyntiin vanhan perämoottorin, edes tietämättä sen valmistusvuotta. Kun sitten sovin purjeveneen myymisen (300 eurolla) ostajalle, joka tarjoutui antamaan jopa etumaksua, eräs rannalle jääneistä venetarpeisista alkoi lähetellä vihapostia syytellen petoksesta jne.

Vanhan mökin tyhjennys (5.6.) tuntui siltä kuin olisi kumonnut vanhaa keksirasiaa, johon on kertynyt kaikenlaista roinaa, hyödyllistä rihkamaa ja tarkoituksensa kadottanutta käyttötavaraa. Kuopion kierrätyskauppa kävi hakemassa ison pakettiauton täpötäyteen kamoja, mihin epähuomiossa annoimme mennä kaikki sängytkin. Lopulta purjeveneen hakija saapui hänkin, sitoi näppärästi veneen lavalle ja jutusteli ilosta, mitä hänen poikansa saavat päästessään nyt harjoittelemaan jollaa isommalla paatilla. Se oli päivän toiseksi paras hetki!

Loppuja rippeitä kannoimme jätesäkeissä mökkitien roskikseen, minkä täyttymisestä oli kauempi mökkiasukas vetänyt arbuusin kärsäänsä ja tullut puhelinta myöten tiekunnan johtajalle, että olemme heitelleet mukamas roskia ympäriinsä jne. Helvetti mitä porukkaa kesäsuomalaiset ovat. Vain viikkoa aiemmin olin lukenut uutisen, miten Tuusniemi on nyt yksi niistä kunnista, joissa on enemmän kesäasukkaita kuin oikeaa väestöä. Ja sen kyllä huomaa. Eivät savolaiset ole niin törppöjä kuin nuo roskiksen kapasiteettia tai halpaveneen hintoja voittomarginaalinaan seuraavat mökkiurpot.

Saara siivosi vielä mökkiä myyntinäyttöä varten, minä kärräsin niitä roskia ja etsin kadonneita meloja, jotta voisimme kesän aikana pelastaa kanootin Kuopioon. Sitten tilasimme taksin, ajoimme Tuusniemelle ja tilasimme isot pitsat ja isot oluet bussia odotellessa. Se oli päivän paras ja varmasti kesän hienoimpia hetkiä.

*

Ja vasta sitten alkoi varsinainen mökkikesä, elämää keksipurkkimaisessa rauhassa mökin seinien sisällä.

Hyttysparvet ja järveltä puhaltava tuuli ulkona takasivat sen, että motivoitui kirjoittamaan Portti-novelleja ilman minkäänlaisia suunnitelmia, opettelemaan vaikeana pitämänsä korttipelin (Race for the Galaxy) ja lukemaan Hesarista jokaikisen typerän kolumnin. Niin tiiviisti olimme mökissä, että televisio tuntui häiritsevämmältä kuin aiemmin, eikä siitä katsottu kuin Batman ja Simpsonit.

Saunan lämmitimme joka toinen ilta - saadaksemme sen ainutlaatuisen terassikokemuksen myöhästelevän kevään ja uhkaavan syksyn välissä, mitä suomalainen kesältä hakee.

While we're young

While We're Young on harmillinen esimerkki siitä, miten mutkalle elokuva menee tehdessään Aikuista Ironiaa. Woody Allenin jättämä tyhjä paikka tässä draamakomedian kapeassa ala-alalajissa on niin mittava, että Allen-kaava näyttää helpolta tavalta tehdä henkilökohtaista elokuvaa ja samalla netota miljoonia. Mutta tuloksena onkin neljän asteen oppintunti teennäisyydestä.

Koska Noah Baumbachin kaltainen ohjaaja on ilmeisen itsekriittinen, hänen on ensinnäkin väistämätöntä tuoda teennäisyys osaksi tematiikkaa, koska 'itseään parempana esiintyminen' on kuitenkin kaupallinen kompromissi tämän elokuvan perustana. Allen-viitteitä on ripoteltu pitkin matkaa, mikä tuo pastissiksi tarkoitetun mutta imartelevana imitaationa näyttäytyvän toisen tason elokuvan teennäisyyteen. Elokuvassa vilahtelee jopa Mariel Hemingwayn tytär, kesytettynä muistijälkenä Allenin Manhattan-elokuvasta.

Kolmannen asteen teennäisyys rakentuu siitä, että Baumbach yrittää sekä romantisoida sukupolvikuilua että osoittaa sen ylittämätön, väistämätön traagisuus. Näin elokuvan odotetaan saavan kahden sukupolven katsojatkin: mukana on sekä nokkelaa vitsailua vanhan sukupolven kulttuurikriisistä että silkkaa teiniburleskia (massiivinen oksennusjakso).

Neljännen asteen teennäisyys syntyy siitä, että Baumbach yrittää ujuttaa katsojille sanomaa Taiteilijanerosta, jonka käsissä fiktion ja faktan moraalikysymykset muuttuvat toissijaisiksi - kunhan hän sattuu olemaan miespuolinen... tai ainakin juutalainen? Siinäkö pilkottaa sukupolvikuilun levyinen markkinarako Baumbachille, että hän lopun ikänsä väsäilee "indie-juutalaisia" elokuvia woodyallen-kaavalla?

EDIT: Ainoa kunniallinen ominaisuus tässä elokuvassa on se, miten nuorille näyttelijöille (Adam Driver ja Amanda Seyfried) annetaan tilaisuus loistaa yli kliseisten tähtien, Ben Stillerin ja Naomi "Aina Nuorekas" Wattsin. Mutta kokonaisuutena tässä elokuvassa ei ole kerrassaan mitään syytä edes verrata sitä Baumbachin edellisten elokuvien erinomaisiin käsikirjoituksiin ja ainutlaatuisen hillittyyn mustaan huumoriin.

Ja kaikki ne lupaukset, joita Frances Ha -filmi (2012) antoi Baumbachin uudistumisesta ("kumppaninsa" Greta Gerwigin siivellä), voi heittää roskikseen.