While we're young

While We're Young on harmillinen esimerkki siitä, miten mutkalle elokuva menee tehdessään Aikuista Ironiaa. Woody Allenin jättämä tyhjä paikka tässä draamakomedian kapeassa ala-alalajissa on niin mittava, että Allen-kaava näyttää helpolta tavalta tehdä henkilökohtaista elokuvaa ja samalla netota miljoonia. Mutta tuloksena onkin neljän asteen oppintunti teennäisyydestä.

Koska Noah Baumbachin kaltainen ohjaaja on ilmeisen itsekriittinen, hänen on ensinnäkin väistämätöntä tuoda teennäisyys osaksi tematiikkaa, koska 'itseään parempana esiintyminen' on kuitenkin kaupallinen kompromissi tämän elokuvan perustana. Allen-viitteitä on ripoteltu pitkin matkaa, mikä tuo pastissiksi tarkoitetun mutta imartelevana imitaationa näyttäytyvän toisen tason elokuvan teennäisyyteen. Elokuvassa vilahtelee jopa Mariel Hemingwayn tytär, kesytettynä muistijälkenä Allenin Manhattan-elokuvasta.

Kolmannen asteen teennäisyys rakentuu siitä, että Baumbach yrittää sekä romantisoida sukupolvikuilua että osoittaa sen ylittämätön, väistämätön traagisuus. Näin elokuvan odotetaan saavan kahden sukupolven katsojatkin: mukana on sekä nokkelaa vitsailua vanhan sukupolven kulttuurikriisistä että silkkaa teiniburleskia (massiivinen oksennusjakso).

Neljännen asteen teennäisyys syntyy siitä, että Baumbach yrittää ujuttaa katsojille sanomaa Taiteilijanerosta, jonka käsissä fiktion ja faktan moraalikysymykset muuttuvat toissijaisiksi - kunhan hän sattuu olemaan miespuolinen... tai ainakin juutalainen? Siinäkö pilkottaa sukupolvikuilun levyinen markkinarako Baumbachille, että hän lopun ikänsä väsäilee "indie-juutalaisia" elokuvia woodyallen-kaavalla?

EDIT: Ainoa kunniallinen ominaisuus tässä elokuvassa on se, miten nuorille näyttelijöille (Adam Driver ja Amanda Seyfried) annetaan tilaisuus loistaa yli kliseisten tähtien, Ben Stillerin ja Naomi "Aina Nuorekas" Wattsin. Mutta kokonaisuutena tässä elokuvassa ei ole kerrassaan mitään syytä edes verrata sitä Baumbachin edellisten elokuvien erinomaisiin käsikirjoituksiin ja ainutlaatuisen hillittyyn mustaan huumoriin.

Ja kaikki ne lupaukset, joita Frances Ha -filmi (2012) antoi Baumbachin uudistumisesta ("kumppaninsa" Greta Gerwigin siivellä), voi heittää roskikseen.