On 25 vuotta siitä keväästä, jonka asuin Tukholmassa. Tänä kesänä kokeilin katsella kaupunkia laidoilta, jotta jotain muistikuvia nousisi siitä omituisen kaukaisesta kaudesta omituisen yksinäistä elämää - sen suureellisempaa kokemusta oman elämänsä sivusta katselemisesta en ole kokenut enkä totisesti kaivannutkaan.
Mutta tietenkään (?) mitään muistikuvia ei noussut. Hotellin otin Vasastadenista, pohjoispuolen kaupunginosasta, joka on kuin kymmenen kertaa lavennettu Töölö.
En saanut mieleeni, että olisin koskaan ennen liikkunut siellä, vaikka minulla sentään oli fillari ja liikuin sillä ympäri kaupunkia keväällä 1990. Mutta kotoisaahan Tukholmassa on aina, aivan eri lailla turvallisen kotoisaa kuin koskaan Helsingissä, missä tahansa liikkuukin.
Heinäkuisena lauantaina tein retken yliopiston campukselle. Vailla opiskelijoita alue oli kuin pohjoinen pastoraaliversio akateemisen elämän kauneudesta... vain lampaat vaelsivat Lappiksen ja opintorakennusten välisellä paradigmavapaalla vyöhykkeellä...
Join puolikkaan valkoviiniä keskellä kukkivaa apilaniittyä, mutta sittenkään mieleen ei noussut se tärkein asia: miltä tuntui siirtyminen instituutin ja kämpän välillä, ylipäänsä koko se reunavyöhyke kaupungista, jonka keskusta tuntui siihen aikaan lähinnä vastenmieliseltä. Muistan kyllä pitkät tunnit jotka istuin instituutilla 13. kerroksessa ja opettelin juomaan kahvia koska en jaksanut mennä alakerroksiin etsimään kalliita lounasruokia. Muistan myös miten tolkuttoman yksinäiseltä tuntui Lappiksen korridoorissa, jossa meitä asui varmaan seitsemästä eri maasta, mutta kukaan ei tehnyt tuttavuutta, ei edes se toinen suomalainen.
Siirtymiset maasta toiseen tuovat nyt sen saman huumaavan vapauden tunteen kuin silloin siirtymiset Tukholman sisällä. Eikä mitään isompaa tunnetta ole enää jäljellä ihmisessä tässä iässä kuin oudon vapauden pohjaton tunne, vapaan putoamisen hetket kahden kielivyöhykkeen välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti