Balatonilla, vielä kerran

Vielä kerran palasin Balatonille näihin haaleimman sinisen ja tiheimmän vihreän maisemiin mitä Euroopasta löytyy. Ihan varma en ole, haluanko tämän matkan jälkeen uudelleen. Ei este ole siinä, millaiseksi Unkari on muuttumassa, vaan siinä, miten keinotekoiselta tämä paratiisimaisema tuntuu, kun sinne putkahtaa jälleen kerran niin äkillisesti keskeltä Suomen talvea. Miten ANSAITSEMATTOMALTA se tuntuu.

Kai uskon kokeneeni nyt kaikki ne yllätyksen sävyt, joita tämä maisema voi suoda. Ateistin armokokemus, asiaproosana annosteltu.

Pääsiäistä ei Unkarissa huomaa sen kummemmin vietettävän kuin ei Suomessakaan. Ateistille tuttua kohtalon ivaa oli sen verran, että jälleen junaliikenne Balatonin rantamilla oli poikki, juuri sellaisena päivänä, kun saavun iltamyöhäisellä Budapestista. Tälläkin kertaa bussiin vaihtaminen tapahtui Szabadbattyanissa keskellä ei mitään - aivan kuten vuosi sitten päätyessäni väärällä puolelle tuota sisämeren kokoista järveä.

Mutta tänä keväänä bussit toivat täsmällisesti minne pitikin, ensin Balatonfürediin ja sieltä Tihanyn perukoille niin syrjäiseen kolkkaan kuin on mahdollista tällä niemellä. Majatalot olivat lähes tyhjillään, joten olin erinomaisen tervetullut vieraaksi. "Ah, from Finland!" Siihenkin taikaan on helppo vielä kerran uskoa.

Pitkänä perjantaina kävelin ympäri Tihanyn lyhyemmän luontopolun, jota olin viimeksi kulkenut vuonna 1988. Vulkaanisten kukkuloiden luonto on henkeäsalpaava - etenkin jos ei ole tottunut patikoimaan ylös ja alas kukkuloita. En sentään nähnyt mitään niin ihmeellistä kuin vuosi sitten villisikapesueen kirittäessä ohitseni rantatien suuntaisesti.

Oli vieläkin lämpimämpää kuin vuosi sitten vapun aikaan näissä maisemissa. Varhaisen vihreän orastava hohde puissa yhdistyneenä kesän lämpöön tuntui yhtä perverssiltä kuin puolimakean viinin juominen huhtikuussa. Kaiken lisäksi huomasin vasta nyt, että Euroopan viimeiset maaoravat elävät täällä vulkaanisella reviirillä. Hetken aikaa tunsin täydellistä yhteenkuuluvuutta. Sitä se puolimakea viini teettää.

Sitten kävelin kylälle ihan vain syödäkseni erinomaisen pizzan luontokokemuksen täytteeksi. Kun kylän ja pensionaattini välimatkaa oli kaksi kilometriä, saatoin kuvitella olevani "omillani",  vallan erilainen matkaaja kuin ne bussilastituristit, jotka jonottavat Tihanyn kukkulalle nähdäkseen tuhat vuotta vanhan HISTORIALLISEN maiseman - vaikka aivan niiden takana levittäytyvät miljoonien vuosien ikäiset kraaterilammet maaoravineen ja dolmiittipylväineen. Luontopolulla ei tullut vastaani muita kuin unkarilaisia, varusteista päätellen paikallisia.

Lopulta oli palattava Budapestiin, kilimatisoiduttava takaisin valuuttakeskeiseen elämäntapaan. Eipä ole Buda eikä Pestkään koskaan aiemmin tuntunut yhtä luotaantyöntäviltä kuin nyt. Kaiken lisäksi  hotellin naapurihuoneeseen osui pariskunta italialaisia, jotka kommunikoivat läpi yön toiselle pariskunnalle huutelemalle milloin sisäpihan ylitse, milloin seinien lävitse. Kun poltin hermoni ja menin huutamaan niille takaisin, ne nauroivat päin naamaa.

Luin aamuyölle arabialaisia satuja ja toivoin, että koko maailma tuhoutuu. Vaan ei. Tuli pääsiäisaamu ja näin tulvan peittäneen Budapestin, aivan kuten Saara oli ennustanut. Oli aika lähteä kotiin talvehtimaan. Kone tuli täyteen mutta muistot ei.