Stephen King: Pimeällä puolella
Suom. Ilkka Rekiaro
532 s.
Tammi, 2025
Onhan se parempi, että kirjailija itse kierrättää vähempiarvoiset tarinansa kuin että niitä paranneltaisiin postuumisti. 77-vuotias Stephen King on koonnut uuden kirjansa Pimeällä puolella uudehkoista novelleista ja pienoisromaaneista, joiden hän jälkipuheessa kertoo syntyneen spontaanisti, mutta joilla voi olla pitkäkin syntyhistoria.
Pitkällisen kierrätyksen tuloksena tarinat ovat paisuneet niin kohtuuttoman isoiksi, että vähätkin genre-elementit hukkuvat tekstimassaan.
Tällainen huono hyvä esimerkki on maestron alunperin 30-vuotiaana raapustama ”Vastausmies”, erittäin kingmäinen kauhusatu. Alunperin kuudella liuskalla toteutettu tarina on paranneltuna turvonnut kahdeksan kertaa pidemmäksi. Paranneltuna tarina sisältää enemmänkin amerikkalaisen elämäntavan dokumentointia 1930–1980 -luvuilta kuin mitään jännittävää tai kauhuväritteistä kerrontaa.
Samanlaista ”americanaa”, amerikkalaista elämäntapaa yksilökohtaloiden kautta nostalgisoivaa kuvailua ovat tulvillaan kirjan muutkin tarinat.
Tarkalla elämäntavan kuvailulla King on toki tavannut luoda realistiset kehykset tarinalle, johon vähitellen ujuttaa jotain yliluonnollista. Nyt sitä arkista tuntuu kuitenkin olevan tuhdisti enemmän kuin mitään trillerinä kutkuttavaa, kauhun aineksista puhumattakaan.
Suurin osa kirjan kahdestatoista tarinasta on suoraan sanottuna käsittämättömän tylsiä ja ylipitkiä. Mukaan valituista novelleista useimmat ovat aiempia lehti- tai e-julkaisuja, mutta kokoelman viisi pienoisromaania ovat hyvästä syystä ennenjulkaisemattomia, niin epämääräisen ohuita ne ovat juoneltaan ja tarkoitukseltaan. Esimerkiksi kirjan avaava ”Kaksi lahjakasta paskiaista” on viidenkymmenen sivun taustoituksella vatvottu ufo-vitsi kahdesta miehestä, jotka saavat alienin vierailusta taiteellisen lahjakkuutensa.
Juoneltaan tasapainoisin mutta myös rutiinimaisin on 160-sivuinen tarina ”Danny Coughlinin paha uni”. Se rakentuu Kingin rakastamalle idealle ennaltanäkemisestä puoliksi lahjana, puoliksi kirouksena. Tällä kertaa erityistä on se, että nimihenkilö saa ilmestyksen vain kerran elämässään, joten Dannyn todistus murhasta saa poliisin vakuuttumaan, että hänen täytyy olla itse murhaaja. Tässäkin tarinassa King käsittelee enemmän Dannyyn kohdistuvaa sosiaalista painetta varsinaisen murhatrillerin jäädessä sivuseikaksi.
Kingille ominaisia ideoita edustavat myös tarinat eläimistä, joihin ihmiset projisoivat kiellettyjä tai torjuttuja asioita. ”Kalkkarokäärmeissä” eläimet osoittautuvat väijyviksi muistoiksi, mutta jälleen hienoa ideaa ympäröi elokuvamaisen hitaasti henkilöitään esittelevä kuvailu ja dialogi, jotka ovat tarpeettoman runsaita jopa pienoisromaanin mitassa.
Parasta kirjassa on Kingin jälkipuhe hänen pohtiessaan kirjoittamistaan niin ikään eräänlaisena ennaltanäkemisen lahjana, ideasta valmiiksi lauseiksi muuttuvina visioina. Täydellisinä teoksinaan King pitää kahta vankilatarinaa, jotka nekin ovat paremmin tunnettuja elokuvina: Kuoleman käytävä (1996) ja ”Rita Hayworth ja Shawshankin vankila” (suomeksi kirjassa Kauhun vuodenajat, 1992).
Ei Pimeällä puolella -kokoelman tarinoissa mitään varsinaista vikaa ole, proosana. Mutta niiden henkilökohtalot ovat kovin tuttuja ja tavanomaisia eikä niissä tosiaankaan toteudu kirjan alkuperäisen nimen (You Like it Darker) lupaus synkempiin aiheisiin sukeltamisesta. Kauhun mestarista on tullut kauhun testaaja.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti