288 s.
Gummerus, 2024
Tieteisfiktio ei ole pelkkää avaruutta ja robotteja. Tutkija Peter Stockwell on ehdottanut, että scifin kutakin periodia olisi tarkasteltava siitä näkökulmasta, miten kirjoissa on käsitelty sosiaalisen elämän muuttumista välineellisemmäksi ja mekaanisemmaksi. Esimerkiksi 1800-luvun scifiä voisi sanoa ”viktoriaaniseksi barokiksi”.
Ajatus ”viktoriaanisesta barokista” palasi mieleen lukiessa Siiri Enorannan romaania Keuhkopuiden uni. Aluksi romaani vaikuttaa pastellinväriseltä teinifantasialta, mutta osoittautuu scifistisen tarkaksi kuvaukseksi korpikartanoiden symbiooteista, vapaudennälkäisestä yläluokasta, joka kieltää riippuvuutensa puista ja luonnosta. Seurapiirit elävät viktoriaanisesta fiktiosta tuttuina aatelisperheinä, mutta elinpiiri on tulvillaan barokkimaista pintakuviota, osa elävää ja osa puuteroitua.
Luontevin määritelmä tällaiselle yhdistelmälle kulttuurihistoriaa ja keksittyjä humanoideja olisi ”urbaani fantasia”. Mutta Enorannan romaani pulppuaa niin visuaalisesti vahvaa romantiikkaa, että mieluummin sitä vertaisi Ghibli-elokuviin kuin mihinkään kirjalliseen genrehybridiin.
Romaanin toimelias päähenkilö on nuori kreivitär Katica. Kirjan kaksi juonta kiertyvät yhteen perinteiseksi kehityskertomukseksi. Toisaalta selitetään Katican kokemaa muutosta häirikköprinsessasta aikuiseksi sankariksi, toisaalta hänen urotöitään ”juurtuneiden” metsänasukkaiden ja siivekkäiden aatelisten vapauttamiseksi.
Katicalla on sankaritarinalle ominainen arkkivihollinen, tohtorimarkiisi Berenice. Hullun tohtorin perikuvaa muistuttava Berenice on saanut aateliston piikittämään itseään siirapilla ja siten välttelemään symbioosia ”keuhkopuihin”. Kyse on enkelimäisistä ihmisolennoista, joita tarkastellaan romaanissa scifistisen analyyttisesti Homo arboris -lajina.
Nimiltään ja elämäntavaltaan tämä alituista juhlaa viettävä, korpikartanoissa asuva yläluokka muistuttaa 1700-luvun eurooppalaista barokkiaatelistoa. Vaikka perustana on luonnonhistorialtaan syvä maailma, tarinan miljöö on rajattu hyvinkin pieneen alaan. Silkkipussukoiden ja muun barokkisen krumeluurin tuottama attribuuttiähky ei raskauta kuvausta, kun niihin rinnastetaan metsäluonnon runkorutot ja kalmaturkkilot.
Romaanin ympäristönkuvauksessa voi nähdä silmäniskun jopa kirjailijan kotiseutuun ja suomalaiseen maisemaan, onhan päähenkilön asuinpaikkana tamperelaiselta kalskahtava Koskenpuoli. Jo kirjan ensimmäisessä kohtauksessa tavataan nuori kreivitär puiden puhkomassa kirjastohuoneessa kädessään ”nokinen leipälapio”.
Henkilöhahmot rakentuvat hyvinkin ohuista kulttuurisista aineksista, mutta maailma huokuu evoluution vuosimiljoonia. Hahmojen rohkeasti sovellettu kaksiulotteisuus tulee esille etenkin villien ”juurtuneiden” kuvauksessa: ”An oli emopuun jatke, notkea metsänpeto, mysteeri, ja myös teinityttö.” Henkilöt ovat erittäin aistikkaita ja eroottisia, mutta esimerkiksi sukuelimiä ei kertaakaan mainita, ei edes sitä, mitä korsetit kätkevät.
Kaiken tämän pakkaaminen alle 300 sivun romaaniin todistaa, että maailmanluominen näin omaperäiseen fantasiaan edellyttää sen vähittäistä paljastamista henkilöiden toiminnassa. Jopa kirjalle keskeinen ekologinen sanoma kulkee mukana ilman mitään tendenssimäisiä seisahduksia.
Tällaisena suorituksena Keuhkopuiden uni on parasta maailmanrakennusta mitä Suomessa on julkaistu sitten Maarit Verrosen Pimeästä maasta -romaanin (1995).
Genrekirjallisuuden kliseistä vapaa se ei kumminkaan ole, vaikkakin käyttää kliseitä rakennustelineinään yhtä sujuvasti kuin vaihtoehtoisen evoluution scifistisiä ideoita. Kertoja esimerkiksi ironisoi yksittäisen sankarihahmon roolia maailmanpelastajana todeten, että itsekkäät motiivit eivät kumoa arvokkaita tavoitteita. Pelastetut reagoivat pelastajaansa korostetun välinpitämättömästi: taas yksi aatelinen hyväntekijä.
Vieläkin asetelmallisempia, juonesta törröttäviä kliseitä ovat seksikohtaukset, joista toisessa sadisti ja masokisti käyvät valtaleikkiään piikkikasvilla ja toisessa hullu tiedemies kahlitsee sankarittaren piinallisiin kokeisiinsa. Tällaisissa kohtauksissa kirja paljastaa rakenteensa onttouden ja juonenpunonnan keskeneräisyyden.
Tasapainoillessaan nuortenromaanin evoluutioon rinnastetuilla kasvukivuilla ja ekologisen fantasian kompostinviileillä aihelmilla romaani tuntuu jähmettyneen täydellistä hybridilukijaa odottavaan välitilaan. Ihan sellaista tuskin löytyy.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2024.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti