Suom. Ville Keynäs
292 s.
Wsoy, 2024
Matka Maan keskipisteeseen (1864) kuuluu Jules Vernen tunnetuimpiin, vaikkei luetuimpiin teoksiin. Tarinassa on suuren seikkailun mittasuhteet, ehkäpä suurimman mitä planeetan mittakaavassa voi keksiä, mutta maapallon syvyyksiin yltävällä retkellä kohdataan enemmänkin geologisia haasteita kuin juoneksi kelpaavia inhimillisiä vastuksia.
Romaanin keskushahmo, saksalainen professori Lidenbrock edustaa 1800-luvun jälkipuoliskon ihanteellista tiedemiestä. Tutkija esitetään sankarillisena seikkailijana, joka syöksyy fyysisen ja älyllisen maailman neitseellisille vyöhykkeille. Tiedemiehellä voi olla taiteilijan persoonallisuus, mutta tutkijana hänen tehtävänsä on uusien ilmiöiden ja maailmojen paljastaminen.
Matkassa Maan keskipisteeseen kertojana ja tieteellisen tiedon suodattajana toimii nuori sukulaispoika Axel. Retken kolmantena jäsenenä on paikallinen opas, väkevä Hans. Näin retkikunnassa yhdistyvät ihmiskunnan äly, tunne ja raaka voima, aivan kuten Vernen aiemmassa syvyysseikkailussa Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1870). Islannista alkava pitkä laskeutuminen ei kumminkaan vie kuin 68 kilometrin syvyyteen.
Luolaseikkailu on aikamatka läpi planeetan aikakausien, mukaan lukien liioitellut kuvitelmat esihistoriallisista hirviöistä. Romaania on tosin kulunut runsaat sata sivua ennen kuin varsinainen geologinen seikkailu alkaa. 1860-luvun Euroopassa matka Islantiin oli miltei yhtä eksoottista kuin laskeutuminen maankuoren syvyyksiin.
Ensimmäisen kerran romaani saatiin suomeksi 1917 ja toisen kerran vuonna 1975 Pentti Kähkösen toimesta. Uusimman käännöksen on tehnyt scifi-suomennoksistaankin tunnettu Ville Keynäs.
Uuden suomennoksen tarkkuutta voi verrata edelliseen käännökseen vaikkapa kohtauksessa, jossa kertoja fantisoi vuosimiljoonien kulkevan takaperin:
Näin Kähkönen:
”Keskellä tätä tähtisumua, joka on 14 000 kertaa suurempi kuin se pallo, joka on kerran muodostuva, minä kiidän planetaarisessa avaruudessa! Ruumiini haihtuu vuorostaan kaasuksi ja sekoittuu painottomana hiukkasena noihin suunnattomiin höyrypilviin, jotka piirtävät äärettömyyteen hehkuvaa rataansa!”
Ja sama Keynäksen suomentamana:
”Keskellä tuota kaasukehää, joka on tuhatneljäsataa kertaa suurempi kuin tämä planeetta joka siitä on kerran muodostuva, syöksyn planeettojen väliseen avaruuteen. Ruumiini hajoaa, härmistyy ja sekoittuu painottomana hiukkasena valtavaan höyrypilveen, joka piirtää hehkuva kehäänsä äärettömyyteen.”
Romaanin uusi editio on painettu harvariviseksi, jykevän kovakantiseksi romaaniksi, epäilemättä nuorta lukijakuntaa ajatellen. Kirjan fantisoivaa kerrontaa tukee Sami Saramäen runsas, sivukokonaisuuksille levittyvä kuvitus. Tyyli on omaan makuuni aivan liian räikeä ja animaatiomainen, mutta tuonee tarpeellista väriä kivenharmaisiin ympäristöihin. Nuoret lukijat voinevat samaistua tarinaan omanlaisenaan taskulamppuseikkailuna.
Kustantaja mainostaa uuden suomennoksen ilmestyvän 160-vuotisjuhlan kunniaksi, mikä kuulostaa enemmänkin onnekkaalta yhteensattumalta kuin tärkeältä juhlavuodelta. Huippukääntäjän saaminen seikkailuromaanin uudeksi suomentajaksi on tietysti eduksi genrekirjallisuudelle.
Pieni sivistävä bonus, juuri Vernen teoksiin sopiva kehystys, löytyy kirjan jälkisanoista. Siinä kaksi suomalaista geologia selittää Vernen kuvitelman sidoksisuutta aikansa sedimenttiteoriaan ja varhaisiin evoluutiokäsityksiin. Geologit toteavat, että joiltakin osin kuvitelma poikkeaa räikeästi omankin aikansa tietämyksestä – alkaen siitä, että vulkaanisesti aktiivisesta Islannista löydetään sammunut tulivuori.
Tieteellisen seikkailun lyhyt loppukommentti häviää kustantajan edelliselle editiolle, johon suomentaja Pentti Kähkösen toiveesta oli lisätty kaksi karttaa ja käsitehakemisto. Uudesta editiosta puuttuvat niin ikään suomentajan selventävät kommentit, esimerkiksi muistutus (luvussa 38) siitä, että Vernen pohdinnat ihmisfossiilien ajoituksesta olivat puheenvuoro ajankohtansa tieteelliseen keskusteluun. Tältäkin osin romaani on esimerkki protoscifin pohjustamasta dialogista tieteen ja ideakirjallisuuden välillä.
1900-luvun scifistä kerronta kuitenkin poikkeaa kirkkaasti siinä, että outoja ilmiöitä ei jätetä ihmeentunnon varaan, vaan niille pyritään antamaan metaforien avulla tuttuutta ja mielekkäitä mittasuhteita. Seikkailun aikana ei kukaan henkilöistä myöskään muutu ja kehity, vaan palaa tuttuun maailmaan tieteelliset oletuksensa vahvistaneena. Tällaisenaan nojatuoliseikkailu viihdyttää edelleen kaikenikäisiä lukijoita.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti