Sitten on kaksi hahmoa, toinen umpimielinen vanhus, toinen tuo pälpättävä nuorukainen. He tekevät matkaa Georgiasta Istanbuliin löytääkseen vanhuksen kadonneen sisarentyttären, Teklan.
Sitten on kaksi paria: ulkopuolelta kaupunkiin tulleet vanhus ja nuorukainen sekä sisäpuolella ulkopuolisiksi tönitty pariskunta, transnainen ja queer-vapaa taksikuski. Heillä kaikilla on selvästi paljon syitä kohdata, mutta yhteyksiin viitataan vain katulapsilla, joilla on vielä eniten reittejä kuljettavanaan elämässä ja suurkaupungissa.
Crossing (2024) on
esimerkki elokuvasta, joka pärjää pienelläkin tarinalla pitkälle,
vaikkei ihan loppuun asti, kun rakenne on tarkkaan harkittu.
Tarina avautuu hitaasti useamman henkilön näkökulmaan, ensin viitaten rinnakkaisiin elämänkohtaloihin, sitten kuljettaen henkilöitä toistensa tarinaan. Elokuvan nimi opastaa näkemään, että elämänkohtalot ovat jatkuvasti risteämässä ja että yksittäisessä ihmisessäkin risteävät useammat identiteetit.
Ilman monikulttuurisuudessaan rikasta ja – ainakin tämän elokuvan esittämänä – moneudelle suopeaa Istanbulia tuollaiselle jatkuvalle risteämiselle ei olisi kestäviä rakenteita.
Ensimmäisten päähenkilöiden, orvon nuorukaisen ja yksinäisen vanhuksen, paikattomuus perustelee puolestaan sen, että hekin sopeutuvat parissa päivässä kaupunkiin, josta eivät tunne ketään ja jonka kieltäkään eivät osaa puhua. Heidän Istabulista etsimänsä georgialainen transnainen, Tekla, alkaa tarinan edetessä vaikuttaa tavoitellulta vertauskuvalta kaikelle sille, mitä Georgia ei ole voinut olla.
Varsinaisten trans-identiteettien asemasta turkkilaisessa ja georgialaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan esitetä mitään somisteltua kuvaa. Istanbulissa elävät transnaiset ovat tässä tarinassa joko prostituoituja tai omaan perheyhteisöönsä eristyneitä.
Ilman erinomaisesti valikoivaa paikalliskuvausta Istanbulin rähjäisemmistä kortteleista kaikkine kauniine kissoineen ja ihmisineen Crossing ei myöskään tarinana kestäisi kauaksi. Välillä henkilöiden sisäistä viehätystä korostetaan hyväntuulisilla tanssi- ja sukimiskohtauksilla, ikään kuin olisi tarpeen piristää katsojaa kaiken ympäristökuvista tulvivan köyhyyden jälkeen. Elokuvan lopetus jää niin ikään ilmaan, koska tärkeämpää on ollut tarinan liikkeessä pitäminen kuin mikään sulkeuma. Sulkeuman myötä identiteetkin saisivat tavallaan ”lopullisen” selityksen.
Niagaran iltapäivänäytöksessä katsomo oli hämmästyttävän täynnä seniorikatsojia. Veikkaan sanan kiirineen, että kerrankin elokuvassa on uskottava vanhushahmo (Mzia Arabuli), elämänpetoksensa elämänpettymykseksi valehteleva historianopettaja.
Itse pidin eniten siitä, miten suurkaupungin LGBT-yhteisöä monin tavoin edustavaa Evrimin hahmoa (Deniz Dumanli) pidetään pitkään arvoituksena, ennen kuin paljastetaan mikä hänen tarkoituksensa tarinassa onkaan. Juuri hänen kohdallaan toteutuu parhaiten identiteettipolitiikan kestävin ajatus identiteeteistä reflektiivisinä JA relatiivisina: olemme sitä millaisina liitymme itseämme etsivien ihmisten joukkoon. Ehkä siksi tarinan on pakkokin jäädä keskeneräiseksi.
Georgialaisen Levan Akinin edellinen elokuva, And Then We Danced (2019), jäi mieleen paikalliskuvauksensa rehevyydessä ja rehellisyydessä. Samoilla ansioilla Crossing on lähes pakollista katsottavaa, niin ainutlaatuiselta näyttävät sen kuvat Istanbulista. Pieni tarina ja nokkeluuteensa lopuksi kompuroiva kerronta tulevat kuin kaupanpäällisiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti