Vuonna yhdeksänyksi (kasarijatkot)

 

Millaista elämä oli kolmekymmentä vuotta sitten, lokakuussa 1991? 

Suomalaista eskotologiaa vuodesta 1991...

Vain pari kuukautta aiemmin Neuvostoliiton vallankaappaus oli vaikuttanut pysyvältä järistykseltä. Lokakuuhun mennessä se oli jo unohtunut. Voiko kokonaista VUOTTA edes luonnehtia yhden tai kymmenenkään TAPAHTUMAN varassa? Vain poliitikoilla on tarpeeksi valikoiva muisti sellaisiin luonnehdintoihin. Ehkä minusta olisikin pitänyt tulla politrukki eikä kynätyöläinen.

Päiväkirjan mukaan arki oli hyvinkin pienten asioiden kanssa puuhastelua, raivostuttavan yksinäistä ja epävarmaa. Näin etäältä katsoen se oli silti moninverroin sosiaalisempaa kuin koskaan sen jälkeen. Verkotuin yhtä aikaa opiskelijan, opettajan ja tutkijan roolissa. Jopa vanhat  toverini Villa & Miettinen kävivät vielä tuona syksynä Tampereella. 

Ja kuitenkin elämästä puuttui jotain sellaista jatkuvuutta, joka olisi saanut suhtautumaan vakavammin lisurin tai ties minkä romaaniprojektin valmistumiseen. Mitä iloa oli edes ikimuistoisissa bileissä, jos niistä ei jäänyt muistoja kuin päiväkirjaan?

 

 "10.10.[1991] Torstai. Kiireinen päivä taas. Aamulla PEK, ei ollutkaan Donneria; Metso, laitos, en ehdi kirjoittaa omiani, kokeilen vain giffien tekemistä. Attilassa opastamassa tiedonhakuryhmää, illemmalla [pidän] Hyvä&Paha -kurssia, menee helposti, toivottavasti porukka jaksaa vastedeskin, toivottavasti minä.

11.10.Sählyssä vain viisi ja TAMYn Tiina. Laitoksella ilta, kotona piirrän lokakuu-kuvaa.

12.10. Laitoksella, syön ruokalassa. Illalla luettava loppuun kirjoja, arvostelut saatava kirjoitetuiksi.

13.10. Sunnuntai. Donner-juttu valmiiksi, illalla Hosikselta "Mustaa valkoisella". Leffoja, lukemista, sadetta.

14.10. Vielä B:ltä kirje, luulin jo luovuttaneen, kun piruilen eli "loukkaan". Yliopistolla selviää, että opettaja Hannu halvaantunut, kurssejaan jatkaa Ossi, yllättäen jäätävä tunnille 12-16. Omalla laitoksella uusi apulainen, Pirkko-mummo, mutta ehkä se lähtee kun väsyy meihin. Illalla viittomakielessä Toini tuntuu härnäävän esimerkkilauseillaan, kun olen ainoa mies ryhmässä. Sitten kiusajais-naamareiden talkoot Jurin luona. Telkassa Bond-leffa, korjailen yhä lisurin viikko sitten printattua versiota. 

15.10. Kosteaa, silti kirkasta, ei sinistä. Aurinkoa kaipaa. Kinastelen nyt uskonnon sijaan autoista netissä. Asia kerrallaan. Eilen tuli painosta "Hevosen sulkia". Saan korjattua laitoksen projektorin sulakkeella ja teipillä. Testaan sivuhommina opiskelijarekisteriä, Ruusua.

16.10. Aamuisin yhä väsyneempi, ei kylmempää. Hitaasti päivän läpi, riidellen.

17.10. Torstai. Mitä enemmän yksin, sitä vaikeampi pitää luentoa, mennä puhumaan ihmisille. Neljältä jutellaan laitoksella opetussuunnitelman sisällöistä, katselen ulos, ajattelen huutaa "Hei katsokaa lohikäärme" ja juosta ikkunaan, pois. Hyvän & Pahan proosa -kurssi sujuu onneksi, en jaksa improa.

18.10. Sataa, kirkasta, sataa, tuulee, vituttaa. Sähly menee lujaa, hienoja maaleja. Puoli neljä lopetetaan, haetaan E:n kamat lännestä, takas itään ja viidestään Kintulammen majalle. Sauna lämpiää, kossua ja vinkkua, tulee vielä Jarin porukka. Yksin omalla saunavuorollani, uin kahdesti, kämpälle palatessa viina ja löyly nousevat päähän. Puhutaan sekaisin, saatetaan Jarin porukka autolle, E jo nukkuu, sitten S ja U, me T:n kanssa puhutaan valoameeboista.

19.10. Neljä rasteriväriä erottuu taivaslampimaisemasta, kävellään lammen ympäri, keitetään vettä, tytöt heräävät, nukahdan muutaman minuutin, siivotaan. 11:ltä kaupungissa, jään kirkolla ja haen laitokselta sählykamat, vittuilen kaikille, ystävillekin. Kotona en jaksa mitään, nukun ja katson pari videota, tv-leffan."

Vielä 3.11. olen kirjoittanut itselleni päiväkirjaan näinkin kyynisesti: "Kenties sinä olet juuri se, jota muistelet". Mutta jos 1991 tuntui päivittäiselle eläjälle jotenkin hullulta ja epätoivoiselta vuodelta, niin vielä hullumpi oli seuraava vuosi 1992. Eikä sitä osaa vieläkään muutoin selittää kuin laman viivästyneenä shokkivaikutuksena.

Vuodet vain ovat menneet sekaisin muistissani ja vasta päiväkirjaa lukiessa tajuan, että puhuessani vuodesta 1991 isona murrosvuotena tarkoitankin vuotta 1992. Jos joku olisi eilen sanonut, että juu sehän Estoniakin upposi juuri 1991, niin olisin pitänyt sitäkin eskatologisena todisteena tuon vuoden kirouksesta. Niin muisti toimii suostutellen. Siksi siihen on turha turhautua.