KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Nuohouskeikka Savossa 19.11.
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.






keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Turhin Bond-filmi ikinä (No Time to Die)

 

Jos kesäiltana avaa television, siellä ilmeilee Roger Moore eikä Erland Josephson kuten olettaisi. Kesäiltojen jatkumoksi pakatut James Bond -filmisarjat ovat toistuneet niin monena vuotena, että Bond-filmien ja Bond-näyttelijöiden keskinäistä paremmuutta on ehtinyt pohtimaan jokainen mökinmummokin. 

Myös elokuvaharrastajalle Bond-filmit ovat alansa viihdeteollisuuden metrimitta, pitipä asiasta tai ei. Ja monet pitävät, minäkin. Kasvoin elokuvaharrastajaksi 1970-luvulla, jolloin Bondit olivat niin ehdoton kohokohta teatterivuodessa, että muistan paremmin "Kuuraketin" herättämän jännityksen kuin "Star Wars" -elokuvan jättämän lumouksen.

 

2000-luvun Craig-jatkumossa Bondit ovat niin ikään merkinneet idioottivarmoja teatterikokemuksia. Esimerkiksi "Casino Royalen" parkour-takaa-ajojakso on yksittäinen kohtaus, jonka voin katsoa loputtomiin uudelleen ihan vain sen vuoksi, että missään muussa elokuvassa ei tehtäisi samanlaista HENKILÖHAHMON ympärille, vaan yritettäisiin jäljitellä ainoastaan kohtauksen kineettisyyttä.

Tuskin olen ainoa, jonka mielestä "Casino Royale" (2006) on ylipäänsä paras Bond-filmi kautta aikojen.

Mutta olenkohan ainoa, jonka mielestä "No Time to Die" (2021) on turhin Bond-flmi ikinä?

Syyt ovat tuotannolliset, toki, mutta... miksi juuri nyt juuri Bond-brändi epäonnistuu? 

Sukupolven päästä, kun tätä elokuvaa katsotaan, voidaan ehkä uskotella, että korona-pandemiastahan se johtui. "No Time to Die" näyttää nimittäin siltä, että sen tekijöillä ei ole ollut aikaa eikä yhteisymmärrystä millaista elokuvaa ollaan tekemässä, koska haluttaisiin olla jo tekemässä jotain ihan muuta. Esimerkiksi sitä Bond-filmiä, jossa saa tehdä luovia ratkaisuja konseptin ja hahmon aloittamiseksi tyhjältä pöydältä.

Nyt Bond-tuotteen jälleenkehittelyä on pitänyt ajatella samalla kun yksi tuotekokonaisuus on pitänyt saada katkaistua. Tällaista ristiriitaa ei ole koskaan aiemmin kohdattu Bond-historian aikana. Eikä moni muukaan elokuvan puolelle tuotu viihdebrändi ole sellaista uskaltanut tehdä. 

 


"No Time to Die" on tehty lopettamaan viiden elokuvan Craig-jatkumo (2006–2021), mutta samalla kertaamaan kaikki ne kohtaukset, joita Bond-filmiltä odotetaan: liikunnallinen introjakso, uuden superpahiksen esittely, vierailu muutamassa pahiksen juonittelut todistavassa turistikohteessa, loppukamppailu pahiksen piilopaikassa. 

Ja näiden kahden tavoitteen yhdistämisessä uuden Bond-elokuvan käsikirjoitus on todella hukassa. Koska sen todellisuuskuva on hukassa. Ei ole enää sellaista Lontoota eikä MI6-auktoriteettia, johon Bond olisi kiinnittynyt edellisissä elokuvissa liioitellun sisäisen paranoidan jälkeen. Ulkoisessa maailmassa taas Spectre-järjestö näyttää niin ylivoimaisen juonikkaalta viholliselta, ettei siitä keksi enää mitään mitä liioitella. Jäljellä on vain vaihtoehtoja kaiken Craig-jatkumossa rakennetun hävittämiseksi. 

Ja sitä hävitystähän sitten nähdään. Eikä mitenkään järkevästi pohjustettuna eikä kaikella vakavuudella dramatisoituna. Koska on aivan liian kiire tehdä myös sitä perinteistä ETEENPÄIN rientävää Bond-filmiä. Ei voi tehdä tunnelmoivaa kohtausta, jos pitää jo samalla juoksuttaa päähenkilöä kohti seuraavaa toimintakohtausta. Parhaiten tämä epäröinti näkyy introjaksossa, joka ensimmäistä kertaa kautta aikojen on jaettu kahteen ajallisesti täysin erilaiseen osaan: pitkään hitaahkoon takaumaan ja pitkään toimintajaksoon. 

Tällaisenaankin, vähän vellovana ja paljon kiirehtivänä, elokuva kestää miltei kolme tuntia. Ei ole mitään syytä arvioida, onko "No Time to Die" huonoin Bond ikinä, mutta turhin se on. Moisen mainearvon tulee antaneeksi nykyään useallekin elokuvalle, totta kyllä, vaan harva viihdetuote epäonnistuu niin raskaasti omassa sarjassaan kuin Bond-tuote.


Katsojalle tämän elokuvan intensiteetti ei henkilöidy niinkään päähenkilön sisäiseen kelloon ("no time to die") kuin turhana seisoskelevaan sivuhenkilöiden kaartiin, jolla on "too much time to think". Että mitä tuo äijä tuossa vielä pyörii ympyröissä, kun olisi tämä uusikin 007 tarjolla. Tämä UUTTA AIKAA edustava musta naisnäyttelijä, jonka oli tarkoitus ottaa rooli haltuun.... mutta mutta.... päästetäänkö uutta aikaa edustava musta naisnäyttelijä toimintaan vanhan Bondin taistelutoverina vai sidekickinä vaiko kenties "Bond-tytön" tutussa sivuhahmossa?

No, ei päästetä. Ei yhtään mihinkään. 

Poliittisesti korrektin Bond-hahmon rooliin castattu Lashana Lynch ei pääse näyttelemään lainkaan, koska hänet on jokaisessa kohtauksessa sijoitettu statistia vastaavaan asemaan, jonka repliikeilläkin on merkitystä vain väkinäisiksi kommenteiksi siitä, että näyttämön etuala kuuluu vanhalle Bondille. Toimintakohtauksissa hän tekee osuutensa ilman, että kamera koskaan korostaisi hänen fyysisyyttään – mikä arvo suodaan lyhyessä Bond-tytön roolissa nakuilevalle Ana de Armasille, joka yksin saa muistuttaa Bond-tuotteelle olennaisesta seksikkyyden glamourista. 

Ylipäänsä Lashana Lynchin valinta 007-surrogaatiksi tuntuu tuotantoportaan keskisormen kohotukselta 2000-luvun mediakeskustelulle: jos kerran haluatte etnisen tai naisnäyttelijän esittämään Bondia, niin tästäpä näette miten kömpelöltä se vaikuttaisi.

Eikä tietenkään ole Lynchin vika, ettei hänelle ole käsikirjoitettu mielekästä toimintaa tai replikoitavaa tai että hänet on ohjettu Daniel Craigin kuorotytöksi. Kovin kaksinen ei ole myöskään Craig-Bondin elämänkumppaniksi kirjoitetun Madeleine Swannin rooli, jota Léa Seydoux joutuu tekemään aina vain traumaattisemmaksi muuttuvalla taustatarinalla. 

Ainahan Bondeja on käsikirjoitettu aikuisten sankarisaduiksi, joissa tilannekohtaista toimintaa seuraa Bondin vitsikäs loppukommentti korostamaan sekä vastustajiensa että naistensa esineellisyyttä ("I’m sure we’ll be able to lick you into shape"). Mutta "No Time to Die" on ensimmäinen Bond-elokuva, jossa Bondin olisi pakko kyetä puhumaan niin omasta kuin naiskumppaninsa motivaatiosta - ja siirtämällä tämän puhetilanteen toteutumista saadaan aikaiseksi isoin draaman kaari. Ratkaisu on aivan tavanomainen sankarikeskeisessä filmissä, mutta ei Bondeissa. Ei Bond kerta kaikkiaan ole hahmo, jolle sopisi psykologisointi eli/tai vaimo. Tällaisen poikkeuksen käsikirjoittaminen Craig-jatkumon lopettamiseksi on sinänsä loistava idea, mutta se ei vain sovi Bond-formaattiin.

Muitakin tuotannollisia ongelmia elokuvasta löytyy kuin käsikirjoituksen heikkous ja castauksen epätasaisuus. Ennen kaikkea ne lokaatiot. Aloituskohtauksen labyrinttimainen italialaiskylä on hieno löytö takaa-ajotoimintaan, mutta mikään muu ei uudessa Bondissa toimi edes lokaatioiden kanssa. Norja on kuulemma maksanut miljoonia saadakseen rannikkomaisemiaan filmin oheistuotteeksi, mutta kun maisemasta sukelletaan sumuiseen metsään niin sukelletaan samalla myös studiolavasteisiin. Eikä se näytä enää Bondilta vaan halvalta. Sama tapahtuu Kuubaan sijoitetussa toimintakohtauksessa, jonka kaupunkinäkymät ovat kuin 1970-luvun elokuvan halvalla tuotetuista pahvilavasteista. 

Miksi näin? Miksi maailman kallein elokuvabrändi uskalletaan tuottaa halvan näköisesti? Mihin ne tuotantomiljoonat on oikein käytetty? 

RetroBond joka ei koskaan toteutunut...
Miksi pahiksenkaan päämaja ei näytä siltä, että siellä suunniteltaisiin maailmantuhoa, vaan joltain scifi-elokuvien studiojäämistöltä, joita ei ole ollut varaa sisustaa uudelleen? 

Edes Bondille ominaisia ihmevimpaimia ei ole jaksettu ryhtyä suunnittelemaan. Sama vaivaannuttava keskeneräisyys tuntuu kaikessa, ikään kuin kaikki uuden Bondin kanssa työskennelleet olisivat ajatelleet, että mitä tässä enää uutta keksimään, jos BOND-KONSEPTI joka tapauksessa menee pian uusiksi...

Tuskin menee. Ennustan, että seuraava Bondin reboot palaa vieläkin tukevammin vanhaan playboy-tyyppiseen retrohahmoon kuin Craig-jatkumo.


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti