Kaksi paavia (näytelmä)

 

Mitä hauskaa paavista voi sanoa?

Mitäpä hauskaa paavista EI voisi sanoa?

Kun kyseessä on elävin ja vaikutusvaltaisin anakronismi mitä sivistyneen maailman sisälaidalta löytyy, voisi yhtä hyvin ihmetellä mitä hauskaa EI voisi sanoa donitsin ympyrästä tai maailmankaikkeuden anustapista. Voittaako skatologia vai eskatologia? Heh?

Siksi ihmetyttää, miten tylsä näytelmä "Kahdesta paavista" on saatu aikaiseksi Tampereen Työväenteatterissa. Toteutus on niin tylsä ja draamanakin jännitteetön, että yleisö alkaa vähitellen tirskahdella mille tahansa arkiselle asialle missä paavi Benedict tuo esille inhimillisyytensä, kuten Poliisikoira Rexin ihailulle.

Pettymys tämä näytelmätoteutus on etenkin meille, jotka olemme nähneet Fernando Meirellesin verrattoman hyvän filmisovituksen (2019) samasta näytelmästä. Elokuva on oikeastaan jopa teatterillisempi kuin mitä näytelmäteksti sinänsä mahdollistaisi. Ehkäpä elokuvakäsikirjoituksen omasta tekstistään dramatisoinut Anthony McCarten on antanut myöten sille, että teatterissa vetoaa nykyään vain spektaakkelimainen elokuvamaisuus (isoja hahmoja, isoja lavastuksia, isoja hyppäyksiä paikkojen välillä) ja elokuvanteossa halvimman tuotannon takaa teatterimainen intimiteetti (ajallinen ja paikallinen keskittäminen paavien tapaamiseen).

 

Kävimme katsomassa "Kaksi paavia" Työväenteatterissa 15. lokakuuta, kun näytelmä oli pyörinyt  isohkolla sivunäyttämöllä vasta pari viikkoa. Tämä selittänee miksi pääosia esittävät  veteraaninäyttelijät (Sarkola ja Roine) eivät tuntuneet vielä löytäneen sen paremmin yhdistävää kemiaa kuin erottavaa fysiikkaa paaveihinsa.

Ehkä se silmiinpistävä varovaisuus, millä näyttelijät kuulostelivat toistensa uskottavuutta maailman arvovaltaisimpina hahmoina, johtuikin juuri siitä, että paavi on aina ja väistämättä koominen hahmo kenen tahansa muunuskoisen silmissä kuin paavinuskoisen. 

Ja näyttelijä jos kuka on erittäin tietoinen näin vahvasta karikatyyristä, jonka erehtymättömyys on yhtä kosminen vitsi kuin mitä sarjakuvasankarittarelta näyttävät virkavaatteensa. Miten sellaisen hahmon raskaissa laahuksissa voi sanoa edes repliikkiä näyttämättä teekkarispeksin jäännöserältä? Yleisöä alkaa naurattaa jo sekin, ettei mitään naurettavaa ole, kunnes puheeksi tulee katolisen kirkon krooninen pedofiiliskandaali... mutta viimeiseen näytökseen päästäessä skandaalitkin on kummasti ohitettu ja unohdettu. Muuta ei jää draaman ytimeksi kuin se, millaista nöyryyttä vanha ja tuleva paavi voivat oppia toisiltaan edellisen pyrkiessä kunniattomasti eroon messiaanisesta asemastaan ja jälkimmäisen joutuessa hyväksymään varamessiaan viranhoidon.

Tottahan Sarkolan ja Roineen pitkä kokemus näkyy siinä, että he eivät päästä esitystä kertaakaan luiskahtamaan satiirin puolelle, vaan luottavat dialogin vahvuuteen ja antautuvat sen patetiallekin – erityisesti Roineen esittämä kansanläheinen radikaali, jonka historiasta paljastuu yhtä kamala diktatuurin nuoleskelu kuin istuvan paavin natsinuoruudesta. Pitkähköksi venyvä kohtaus slummissa inhimillisyytensä todistavasta kardinaalista on näytelmän laahaavin ja väkinäisin osuus, mutta kun kyseessä on kansainvälinen menestysnäytelmä niin yhtäkään repliikkiä ei voi jättää pois, niin varmasti sanelee jo näytelmän käyttösopimus.

Näytelmässä on tietysti tallella myös sitä näppärää replikointia, joka huomioi käyttämiensä todellisten henkilöiden, paavi Benedictuksen ja kardinaali Bergoglion teologisen ja filosofisen ymmärryksen asemastaan. Mutta jos siitä replikoinnista haluaa nauttia, pari tuntia Meirellesin elokuvan parissa tarjoilee repliikit tarkemmin kuin TTT:n kolmituntinen näytelmäsovitus.

Omasta mielestäni "Kaksi paavia" olisi pitänyt ensin riisua kaikesta näyttämöllisestä suureellisuudesta, jotta sen teksti pääsisi oikeuksiinsa. Vaikkapa nukketeatterina!

Protestantit esittämässä katolisen uskon ydintä...?