Onneksi olkoon, Andy Weir. Olet parasta mitä scifille on tapahtunut 2000-luvulla.
On genrellemme ominaista, että pelkällä esikoisteoksella kirjailija voi merkitä paikkansa lajin klassikkojen joukossa. Romaanisi Yksin Marsissa (2011) oli tällainen harvinainen-mutta-tuttu tapaus, jota osoittamalla saattoi karkoittaa identiteettiproosaa tyrkyttävät toisinlajittelijat ja sanoa: TÄTÄ ON TIETEISFIKTIO.
Mutta on verraten poikkeuksellista, että ajan suhteellisuutta venyttävässä genressämme ilmestyy näinkin pian toinen yhtä merkittävä romaani samalta kirjailijalta, kuten tänä vuonna Project Hail Mary.
Tähdenlennon sijaan sinusta, Andy Weir, on tullut 49 vuoden iässä scifin kiintotähti. Montaa ei ole teitä, joilta voi edelleen odottaa teoksia, jotka sekä vahvistavat tieteisfiktion perinnettä että vievät sitä SEN OMILLA EHDOILLA eteenpäin.
Kun kakkoskirjasi Artemis (2017) ilmestyi näytti jo siltä, että ei sinusta ole siirtymään aiheesta toiseen edes YA:n helpoilla kirjallisilla kriteereillä. Ehkä Yksin Marsissa olikin ollut pelkkä onnekas yhdistelmä ideoita, kun yhteen aiheeseen (Mars-missiot) erikoistunut insinööriajattelija sai kaiken onnistumaan onnekkaasti valitulla skenaariolla.
Mutta viimeistään viitisenkymmentä sivua Project Hail Mary -romaanista luettuaan on scifi-harrastaja valmis antamaan sinulle sielunsa ja kaikki bittikolikkonsa, jotta piankin saamme nähdä miten vielä pystyt yllättämään lukijasi. Sillä yllätysten sarjassa ja mittaluokassa Project Hail Mary on nimensä mittainen tarina, etenkin jos sen juonesta ei etukäteen tiedä mitään. Kaipa mitään spoilaamatta voisi tiivistää, että jos esikoiskirjassasi insinööri kamppaili jesarilla ja perunalla vieraan planeetan täysin mahdottomilta vaikuttavissa oloissa, niin uusimmassa romaanissasi ongelmien mittaluokka on galaktinen – eivätkä välineet silti sen parempia!
En kerta kaikkiaan keksi mitään vertailukohtaa scifin historiasta sille, miten käytännöllisesti, mr Weir, suhtaudut lajityypin tärkeimpään kirjalliseen keinoon: tasapainoiluun tieteellisen spekulaation ja skenaariokohtaisen ongelmanratkaisun välillä.
On totta sekin, että päähenkilösi on jälleen littein mahdollinen Mary Sue -hahmo, ja kirjasi kerronnan sävy olisi jopa sietämättömän opettavaista ja huumori nolostuttavan lapsellista, jolleivät tilanteet joissa niitä käytetään olisi niin uskomattoman mahtipontisia ja massiivisia, ettei joku Robinsonin tai Reynoldsin kaltainen kirjailija uskaltaisi edes keskittää juonta moisten tilanteiden huolelliseen tutkiskelemiseen. Sinä, mr Weir, sen sijaan käyt mahdottomalta näyttävät ongelmatilanteet lävitse jokaisen ruuvin ja kemiallisen yhdisteen tarkkuudella, ilman, että lukija menettää uskoaan VIELÄKIN SUUREMMAN KATASTROFIN MAHDOLLISUUTEEN. Tämä on bravuurisi, mr Weir, tähän scifi-realismin erityiseen illuusioon Sinun proosassasi luotetaan.
Erityisesti pidin Project Hail Mary -romaanin lopetuksesta. Se oli kieltämättä hyvin hollywoodmainen ja arvasin sen hyvissä ajoin, mutta iloitsin siitä silti: juonenkäänne siihen MIKSI moiseen haikean humoristiseen loppuun päädytään oli jälleen kerran kehitelty maailmasi OMISTA AINEKSISTA. Yllätyin siitä että yllätyin. Ei liene suurempaa lukemisen iloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti