Susipalatsi-trilogia (romaanit)

 

Kesän kummallisimpia lukukokemuksia oli Hilary Mantellin Susipalatsi-trilogia: ensimmäinen osa (2009) oli yksi parhaita lukemiani historiallisia romaaneja, toinen osa (2012) käsittämättömän tylsä, ja kolmas (2020)  aivan yhdentekevä. Silti tyylillisesti mitään merkittävää horjahdusta osasta toiseen tai kolmanteen siirryttäessä ei voi nimetä. Trilogian toisen osan (Syytettyjen sali) tylsyys johtuu dialogin runsaudesta, etenkin kun keskustelujen asetelma on toistuvasti sama: joku tulee tapaamaan mr Cromwellia tai mr Cromwell vierailee jonkun luona, yleensä hovissa. Kokonaisen romaanin verran sitten jahkaillaan, että mitenkäs siitä Anne Boleynista päästäisiin eroon siististi. Yksityiskohdat tässä jahkailussa ovat kuninkaallista tragikomiikkaa ja brittiläisen sarkastista seksismiä turpeimmillaan, mutta aatelispiirien kuviteltujen riettauksien juridinen käsittely alkaa 500 sivun mitassa väsyttää. Paljon puhetta, ei lainkaan toimintaa.

Kakkoskirjan tuskastuttavaa hitautta lisää se, että välillä kerrataan ensimmäisen kirjan tapahtumia sellaista lukijaa varten, joka ei muista sitä tai ei ole lukenut sitä. Näin tehdään siitäkin huolimatta, että ensimmäinen kirja loppui aivan kesken juoksunsa, täysin sen oletuksen varassa, että lukija etsii käsiinsä seuraavan osan. Ja sama pätee kakkososan lopetukseen. Kolmannessakin romaanissa (Kuningashuone) muistellaan samoja Italian ajan seikkailuja kuin edellisissä kirjoissa on jo tehty, mutta nyt kirjaan tulee sentään jotain uutta liikettä, kun Cromwellin asema hovissa alkaa horjua. Suunnilleen puolet kirjasta onkin sitten enää loppuselvittelyjä, joista näkökulman toivoisi siirtyvän vähitellen Cromwellin perikuntaan... vaan ei.

Niinpä luin kolmatta kirjaa harppoen pikaisesti ne kohdat, joissa Cromwell jahkailee muistojensa tai laajaa perhettään koskevien mielipiteidensä kanssa, suoraan niihin kohtauksiin, joissa kuningas astuu näyttämölle ja Mantell pääsee edes hetkeksi osoittamaan mielikuvitustaan historiallisten tapahtumien rekonstruktiossa. Jo kakkoskirjan lopulla latasin itselleni Peter Ackroydin laatiman Tudor-suvun historian (2012), joka selkeästi ja herkullisia yksityiskohtia poimien kuvailee myös Henrik VIII:n vaiheet sekä mr Cromwellin osuuden niihin. Tiesin siis, mihin verrata Mantellin keksintöjä.

Mutta toki parasta Mantellilla on hänen eloisa, erittäin suhteellisuudentajuisesti vanhahtavalla sanavarastolla maustettu kielensä, jota Kaisa Siveniuksen käännös yhtä tarkasti noudattelee. Sen mielisin aateloida romaanisuomennoksen mestarinäytteeksi, ja vähintäänkin omassa tyylilajissaan, sanoisiko historiografian taiteellisessa sovittamisessa, parhaaksi mitä ylipäänsä olen nähnyt.

Yhtään kauemmaksi trilogiaa ei kuitenkaan kannata lukea kuin se ensimmäinen romaani moisesta tyylin kirkkaudessta nauttiakseen. Ensimmäisessä romaanissa Thomas Cromwellin persoonakin dramatisoidaan parhaiten korostamalla kätkettyjen muistojen ja hovissa vaadittavan julkisivun ristiriittaa. Näitä kohtia lukiessa ajattelin tietenkin kaiken aikaa Mark Rylancen näyttelemää Cromwellia romaanin tv-toteutuksessa, ja kerrankin voi sanoa, että kirja ja dramatisointi tukevat toisiaan.

Aikakauden uskonnollisesta reformaatiosta sen sijaan saa tv-sarjassa vain kalpean aavistuksen, vaikka Mantellilla se on vahvimmin halllittu aihe ja tärkein teema. Niinpä latasin myös Alison Plowdenin kirjan Two Queens In One Isle (1984), ikään kuin jatkoksi Mantellille – ennen kuin edes sain Mantellin trilogian loppuun. Luin Plowdenin historiikkia pienin paloin aamuöisin (kuten Ackroydiakin), koska kirjassa parasta ovat pienet anekdootit näistä kuningattarista, Elisabetista ja Marysta, jotka joutuivat kamppailemaan Henrikin sekoittamalla saarella (nykypäivän näkökulmasta) tolkuttomien kirkollisten intohimojen keskellä. 

1500-luvun brittiläisestä historiasta sinänsä on aivan mahdotonta muodostaa ja muistaa kokonaiskuvaa muutoin kuin elokuvista ja tv-sarjoista.  Niin rajuja olivat erinäisten hovipettureiden, rajarikkomusten, sukuriitojen, naimakauppojen, narsististen sotaretkien ja paavilaisten juonittelujen aiheuttamat muutokset, että parempi olisi kerrata kouluhistoriasta ne pääpiirteet kuin yrittääkään muistaa mitä kaikkea ennätti tapahtua samaan aikaan Britanniassa, mannermaalla, ja meillä Pohjolassa. 

Noiden edeltävien kirjojen inspiroimana osui vielä heinäkuun lopulla käsiin Peter Englundin pieni kirja kuningatar Kristiinasta. Enemmän siitä oppi sekä historiasta että henkilöistä historian armoilla kuin Mantellin tiiliskiviromaaneista. Nyt elokuun tullen olen palannut Pohjolaan, luin Keskisarjan kirjan Isonvihan ajasta (pidin sen esitystavasta kovastikin... vaikka vastentahtoisesti...), jatkan öisin Ackroydin varassa Tudoreiden historiaa, ja hyvin valitut arvostelukirjatkin (Francis Godwinin "Lento Kuuhun" ja Arthur Machenin "Mystisiä kertomuksia") tuovat spekuloivaa etäisyyttä kaikkeen brittihistoriaan joka monestikin tuntuu olevaan kaiken historiografian metrimitta.