Rakkautta koronan aikaan

Taas se on todettava: lomassa parasta on hallittu katoaminen julkisen elämän horisonteista. Ensin omasta kaupungistaan, sitten muiden kaupungeista joko vetäytymällä metropolin anonyymeille sivukaduille tai kävelemällä paikallisbussin pysäkiltä metsään. Kännykkä ja netti ovat muuttaneet 'hallitun' katoamisen luonnetta, mutta edelleenkin pienet siirtymät kasvattavat merkitystä itsensä personointiin eli eristämiseen. Jopa sekin että voi jättää mökkiin laitteet ja kävellä alas pimentyneen rannan uumeniin, sytyttämään saunaa kepeillä ja taidolla.

Lähimmän läheisen kanssa jaettuna tämä eristäytyminen tuntuu vieläkin syvemmältä, todistetummalta. Emme ole kahteentoista vuoteen viettäneet tällaisia talvi-iltoja kahden.

Näin jättiläiset loittonevat. Kolmisenttinen hanki näyttää kolme kuukautta paksulta. Tähti paljastetaan etäiseksi auringoksi. Rakkautta koronan aikaan.

Ja kun sitten pakkanen kovenee ja päivä kirkastuu juuri niin kuin aina mökille sulkeutuessamme, tämän omituisen talven ajattomuuteen kuuluu, että muu maailma verkottaa itseään vinhaa vauhtia, anonyymeillä tautikontakteilla joissa tiedekään ei pysy perässä. Lapsen olemme jo lähettäneet toiseen metsämökkiin etelämmäksi, aivan kuin olisimme vaistomaisesti varautuneet Kiinasta leviävään, turismismiksi nimettävään pandemiaan.

Eikä milloinkaan muulloin ole turvamme tuntunut niin hauraalta tuossa hirsimökin hämärässä, jossa voisimme kosketella enemmän toistemme kuin omia kasvojamme terveen minämme muistaaksemme.

Sillä edessä on hallittu paluu maailmaan, kävelyn ja keinoliikennekeinojen tahditus. Kuin kipeä toisinto joululta, ilman valmistelevia diagnooseja, ilman muuta kestävää iloa kuin että muutaman läpivalaistun päivän saimme olla poissa turismismin joukkotaudinkuvasta. Tästä uuden ajan noituudesta.

Kuopion torille pystytetty viruksenpelätin?

Iltajuna on aivan täysi. Vähemmästäkin katoaisi suhteellisuuden- eli numerotaju mökkipäivien jälkeen. Selaavatko nämä kaikki samaan allergiahyttiin ahtautuneet ihmiset SAMOJA tautiuutisia? Mitä taudille jää silloin tehtävää? Miksi konduktööri ei opasta yläkerrassa yskivää ihmistä puhelinkoppieriöön? Eikö hänen pitäisi käyttää trikooderiaan korvalämpöjen keilaamiseen?

Meitä on moneen junaan vain siksi, että meitä on moneen junaan. Ehkä nämä ihmiset uhmaavat tartuntaennusteita osoittaakseen liikkuvansa maailmaa verkottavia malleja nopeammin, viimeisinä yksilöinä? Ehkä juna tuntuu heistä varmimmalta paikalta missä valtion on pakko ottaa meistä massoista vastuu?

Enpä muista milloin olisin viimeksi näin kaivannut toiseen junaan noussutta lähimmäistäni kuin viimeistä todistetta menneisyydestä tulevaan jatkuville raiteille.