Penaa lukiessa (jokaisella oma knausgårdinsa)

Influenssan karseaa jälkitautia potiessa eli aamuöitä valvoessa suurin lohtuni on ollut Saarikosken viimeisin toimitettu päiväkirjateos, Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat (2019). Kirjahan on yhtä sairaskertomusta, jossa kertojanääni velloo traagisen elämänsä syövereissä liittäen jokaisen vastoinkäymisen kohtaloonsa, jolle alkoholismi antaa päivittäisen rytmin ja julkimuodon. Tällaista tekstiä ahmiessa asettuvat oma onneton asiaintila ja etenkin VANHENEMISTA koskevat huolet aivan toisenlaisiin mittasuhteisiin. Päiväkirjoja laatiessa Saarikoski on sentään vasta 37-vuotias ja uransa huipulla, ja silti vakuuttunut kaiken turhuudesta.

Vasta kirjan hotkaistuani tajusin, että jokaisella lukevaa elämäntapaa potevalla ihmisellä on nykyään oma knausgårdinsa, vaikka kuinka tulisi nälvineeksi muiden tarvetta tällaiseen tirkistelyproosaan. Nyt minunkin on välttämätöntä etsiä lisää samaa korkeahenkistä sosiopornoa: Juomarin päiväkirjat (1999),  Toipilaan päiväkirjat (2001), ja Suomentajan päiväkirjat (2012).

Saarikosken nuoruuden päiväkirjoja luin aikoinaan niiden skandaaliaineksen vuoksi, mutta tietysti niissä on muutakin viehätystä, sitä samaa kuin näissä loppuhämärän vuosiin osuvissa, julkisuudelle suunnatuissa päiväkirjoissa. Ne avaavat sellaisia hetkiä ihmisen elämässä, jotka ovat periaatteessa liian irrallisia proosaksi, ja kuitenkin muodostavat lukijan edessä juonellisen ketjun. Lisäksi, kuten Knausgårdin kohdalla on useaan kertaan todettu, päiväkirjamainen ilmaisu on oikein hallittuna eli karsittuna sellaista tyylitaituruutta joka on yhtä aikaa lähinnä kirjoittavan lukijan omaa elämää ja kuitenkin hieman sen yläpuolella. 

Ja bonuksena on se nautinto mitä minkään muun proosan yhteydessä ei voisi yhtä helposti itselleen sallia: selailevan lukemisen välitön mielihyvä, kun voi loikkia ylitse loputtoman toisteisia valituksia ja vatvomuksia kirjailijan parisuhteista ja hypätä suoraan kohtauksiin, missä vetäistään muutama viinipullo ennen kuin lähdetään Kalevi Sorsan illalliselle tai örveltämään Hannu Salaman kanssa kustantajan infotilaisuuteen.

Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat on tietysti erityisen karmeaa luettavaa alkoholismin kuvauksena, jopa siinä määrin, että vuoden 1999 rinnakkaisteosta lukematta sille voisi nimetä Suomen Mestaruuden kyseenalaisessa lajityypissään. Ja olen sentään lukenut tätä lajityyppiä melkoisen määrän, muun muassa sitä esseetä varten, joka vanhasta artikkelista muokattuna ja päivitettynä ilmestyy Suomalaisessa syykirjassa.

Saarikosken tapaiset tunnustustarinat osoittavat, että alkoholismi on oire jostain erityisestä yksinäisyyden lajista ja sikälikin rinnasteinen muille addiktion muodoille, joita sairauksiksi nimetään, jottei tarvitsisi tehdä ruumiinavausta koko kansalliselle kulttuurille. Jollei olisi elämänsä aikana nähnyt niin monenlaisia alkoholisteja, niin sitä helposti kuvittelisi, että kyse onkin tosiaan vain sairaudesta.

Muutamissa kohdissa päiväkirjaa, niissä missä hän pahan delirium-jakson tai kuvittelemansa terveyspäivän yhteydessä on (suhteellisen) selvin päin, Saarikoski väläyttää kuin huomaamatta jotain olennaista tuosta itsensä hukkaamisen matalimmasta olotilasta: "Vaikea puhua kun on niin selvä että tuntee oman naamansa liikkeet koko ajan." Näissä kohdissa tulee hetken aikaa kirkkaasti esille, miten elämän julkipuoli pakottaa ihmistä monimutkaiseen roolikäytökseen jossa on oltava tietoinen ettei ole liiaksi tietoinen siitä mitä pitää omana itsenään; koko se tolkuton "minä muille minän kannalta niin kuin kuvittelen muiden sitä odottavan" -identiteettipeli jota psykologit niin rakastavat ettei heidän uhreillaan ole mitään toivoa. Ja että alkoholismi on joillekin helpoin tapa self handicapping -varikkoelämään tämän julkisuuspaineen alaisuudessa. Tai kuten Saarikoski sanoo: "Kun tämänkin vuosisadan asiat kerran huudetaan katoilta, kuka voi olla häpeämättä. -- Yöllä näkee paljon kauemmaksi kuin päivällä."

Oikeastaan ainoa yllätys tässä kirjassa oli sen toimittajan, Tommi Liimatan, jälkipuhe. Se on erinomaisen tarkasti tehtäväänsä erittelevä ja suhteuttaa teoksen niin analyyttisesti Saarikosken muuhun julkaisevaan elämään, että sitä voisi käyttää esimerkkinä tietokirjoittamisen kursseilla. Vain etäältä Liimatan ylituotteliaisuutta seuranneena en osannut arvata, että hänellä voi olla näin vahva tutkijanote tekemisiinsä, ainoana sormenjälkenään ehkä tuo humoristinen otsikkovalinta (että juuri POHJOIS-Haaga). Tämän jälkeen lienee pakko etsiä käsiinsä myös se Liimatan toimittama Ennala-kirja.



Edit: Juomarin päiväkirjat löytyivät kirjastosta helposti, mutta onpa se hyvin erilainen autofiktioksi kuin tuo 1972-75 päiväkirja. Vielä 1960-luvulla Saarikoski vyöryttää merkintöjään vapaasti uskoen ilmeisesti tuottavansa assosiaatioilla erityistä kirjallista ilmaisua joka toimisi sellaisenaankin julkaistavaksi. Teksti on varmaan ollut hyvää materiaalia runoihin ja vyöryttely tekniikan ylläpidolle, mutta enemmän pidän siitä kirkkaan päälauseen Saarikoskesta, missä soi sama suvereenius kuin aikalaisessaan Veijo Meressä. Tai Saarikosken myöhäiseksi jääneissä näytelmissä.

Se omituisin puoli Saarikosken autofiktiota on hänen poliittinen kirjoittelunsa, päiväkirjojen ajatukseltaan löysin osasto, analyysiltään milloin lapsellista milloin snobbailevaa. Kulttuurivasemmiston vahva perinne välittyy paremmin rivien välistä, aikakausien huima ero sellaiseen maailmaan jossa Saarikoski & Salama & Saijonmaa toimivat yhtä paljon toisiaan vastaan kuin täydentäen.

Otsikkoon somisteltu identiteetti "juomari" on tarkkamainen valhe, koristeltu kuva kuuskytlukulaisista, joiden boheemius oli mukamas kohdettaan etsivää protestia. Mutta Suomen osalta kai pitäisi puhua ennemmin alkoholikulttuurin suvaitsemista juopoista ja humaltumiskulttuurin yllyttämistä juopoista. Saarikosken kaltaiset etuoikeutetut juopot saivat (ja saavat) edelleen jatkaa loputtomiin valitushelkavirsiään, kunhan osasivat luovia analyysissään ryhmien välissä. Pauli Pylkkö on kuvaillut tätä beat-kirjailijoilta mallia hakenutta boheemipopulismia osana kulttuurivasemmiston nykypäivään kantavaa "liikettä" (jopa "credoa"):

Suomessa narrin kansansuosio voi tuskin nousta kovin korkealle, ellei irvailevien temppujen pinnan alta pilkistä yhteisöä ja tunnustusta kaipaavan esiintyjän ahdistus ja surumielisyyys, mihin tunnustusta jakava yleisö osaa eläytyä. (Kielikuva ja mielikuva, 2015)

Tästä "pehmokommunistista" ja "sensaatiosatyyristä" on hyvinkin lyhyt matka Vesa-Matti Loirin kaltaiseen pelleen, joka niin ikään eläytyy suurimpaan ahdistuneen narrin rooliinsa esittäessään itseään EU-eurooppalaisuutta pelästyneille enemmistökansalaisille.