KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syksyyn siirtyy runokirjani Arpapapitar julkaisu




lauantai 29. helmikuuta 2020

Usko, toivo, huijaus (näytelmä)

Nykyteatterista puuttuu syvyys. Esitys voidaan keskeyttää viideksi minuutiksi, koska videoprojektorit täytyy uudelleenkäynnistää oikeiden taustakuvien löytämiseksi näyttelijöille. Näin pienestä on kiinni teatterin lumo 2000-luvulla. Esiripun sijaan heilahtaa ensiksi yleisön yhteinen usko, sitten toivo, viimeiseksi huijauksentunto.

Eipä silti, näytelmän nimessäkin on tämä wysiwyg-aikakauden mittainen lupaus: Usko, toivo, huijaus (ensi-ilta 8.2.2020). Lupaus illuusioiden pinnallisuudesta täyttyy ja silti olen tyytymätön. Miksi? Jos jälleen tunnen pettymystä Ryhmäteatterin latteuden äärellä, vika on selvästikin minussa ja ailahtelevassa luottamuksessani ryhmäkokemukseen?

Minun mielestäni vika on sekä teatterissa että draamassa. Nykyteatterista puuttuu syvyys, koska se puuttuu myös nykydraamasta. Yleisön odotetaan haluavan draamalta litistetyn sosiologisen mallinnuksen kodin ja työelämän välille jakautuneesta elämäntavasta, jossa menneisyys varastoidaan kotiin ja unelmia toteutetaan työn avulla. Komedia tapahtuu näiden kahden skenaarion sisällä, tragedia niiden välillä horjuessa.

Mitä syvyyttä nykydraamasta jää puuttumaan on merkitysten pohtiminen, sanan ja teon kiehtovat ristiriidat, kaikki se drama_tisointi_ miltä ilosta murehtiminen tai kauhusta riemuitseminen voisi näyttää lavalla. Kaikki ne psykologiset sävyt, joita mikään muu media ei tuo esille, eikä varsinkaan konsulttielämäntapaa lähellä oleva psykopuhe.

Onkin kaksinverroin turhauttavaa katsoa näytelmää arkipäivän psykokonsultista, puhepetoksen ja mykän itsepetoksen kehästä, kun (Veera Tyhtilän) draamateksti on kohtuuttoman keskinkertainen eikä ohjauskaan tee rohkeita leikkauksia kodin ja perheen välille. Pikemminkin ohjaus lokeroi tilat laveaan näyttämökuvaan, ikään kuin kennostoiksi.

Narsistisen vallanhalun tunnistettavuuteen käytetään vastaavasti vain sitä helpointa aikamme karikatyyriä, konsulttipuheen ammattilaista, ja tämän hahmon analyysiä varten psykiatrin hahmoa, jonka auktoriteetti moraalinvartijana on siteerattu tosielämästä (Hannu Lauerma) aina näytelmän nimeä myöten: Usko, toivo, huijaus (sama nimi kuin Lauerman kirjalla).


Kuva: Ryhmäteatteri, © Mitro Härkönen


Viimeksi olin Ryhmäteatterissa joskus kymmenisen vuotta sitten ja lähdin kesken pois, koska poliittiseksi tarkoitetun näytelmän (Euroopan taivaan alla) esitystapa oli niin lapsellisen tendenssimäinen. Lähes samaa voisi sanoa tästä Ryhmiksen Usko jne -näytelmästä. Yleisön kyky sulattaa tragediaa aliarvioidaan ja tuloksena on jotakuinkin ennalta arvattava huijaustarina vailla dramaturgista kunnianhimoa.

Hämmästyttävintä on se, miten vähän näytelmä pureutuu sosiaalisen median ja teatteritilan samankaltaisuuteen virtuaalisena unimaailmana, kun kerrankin tilaisuus olisi manipuloinnin ammattimaisuutta käsiteltäessä.

Ainoastaan se elokuvamainen loppukäänne, jolla perheen vanhempiin kohdistunut laillinen manipulointi ja 14-vuotiaaseen tyttäreen kohdistuva laiton manipulointi tuodaan juonenkulkuina yhteen, on riittävä syy sanoa tätä Ryhmiksen esitystä näytelmäksi eikä pelkäksi moraliteetiksi.

Tragedian elementeillä pelattaessa ei tuloksena ole väistämättä tragediaa, kuten yleisö kohtuullisesti odottaa. Kiinnostavin hahmo, narsistinen konsultti, ei saa Ryhmiksen esityksessä mitään lopputulkintaa tilanteestaan, eikä keskipisteessä olleen perheenkään yhteistä tilaa vaivauduta pohtimaan loppukohtauksissa. Perinteisessä tragediassa seurauksille omistetaan kolmannes näytelmän ajasta, nykypäivänä ei edes kymmenystä. Halvalla menee, mutta menköön, laskevat laitosteatterit. Jos yleisö hirnuu komedisten kohtausten äärellä, ei tragedisia elementtejä tarvita kuin klikkitärpeiksi ajankohtaisuuteen.

Näyttelijäntyö kompensoi mitä voi. Santtu Karvosen esittämä konsultti on pelottavan nopeareaktioinen, juuri ylivoimaisuudessaan uskottava psykopaatti (kuten näytelmän ohjelmalehti hahmon luokittelee). Samoin Minna Suurosen tulkitsema äitihahmo on likimai uskottava pudokashahmo joutuessaan eniten venymään järjettömän unelman ja entisen työelämän välillä.

"Likimai"-vaikutelma on se ärsyttävin osa tämän näytelmän katsomista. Muutoksen nopeus äidissä on nimittäin se eniten selityksiä, etenkin DRAAMAllisia selityksiä vaille jäävä osa näytelmää, mutta siitä syyt kaatuvat käsikirjoitukselle. Kohtaukset on ohjattu erittäin lyhyiksi ja niiden välissä lokeroidut näyttämöt liukuvat eestaas katsojien mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Tällaisella huvipuistomaisella efektillä laitosteatterit yrittävät kilpailla elokuvien ja digimedian kiihtyvän rytmityksen kanssa, kun draaman omiin jännitteisiin ei enää luoteta. Ryhmäteattereiden sijaan voisi puhua Rytmiteattereista.

Saa siis mennä taas vuosikymmen ennen seuraavaa iltaa Ryhmäteatterissa. Ehkä siihen mennessä tämä teatteri on taas kiinnostuneempi omasta taiteestaan kuin telkkaritasoisista osoitelmista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti