Mitä esikoisilta kehtaa kysyä? (kirjallisuus)

Puin puuhapete-haalarit ylle ja lähdin kirjafestareille. Tänä vuonna (15.2.2020) EKF:n teemana oli ÄÄNI, minkä vuoksi esikoiskirjailija-paneelissa oli tarkoitus keskustella siitä esikoisuuden kiteyttävästä myytistä tai kliseestä, "oman äänen" esille tuomisesta kirjalliselle kentälle. Paneelin vetäjäksi lupauduttua ja kolmen panelistin kirjoja lukiessa mieleen nousi kuitenkin epäilys, mitä näiltä debytanteilta kehtaa kysyä kuulostamatta kliseen sementoijalta. Onko esikoisteoksista pakko löytää jokin erityisen oma sävy, tyyli tai muotoratkaisu, jotta edes tekijä itse voisi väittää sitä jälkiviisaasti "omaksi äänekseen"?

Käytännössähän se riittää, onneksi edelleen, että kirja on riittävän hyvä taiteessaan, jotta se tulee kustannetuksi, olipa kyse uran esikoisesta tai viimeisestä käsikirjoituksesta. Niinpä esikoiskirjailijoita voi haastaa itsetutkiskeluun ja vähän keskinäiseen vertailuunkin vain sen perusteella, minkä verran he arvelevat alkuperäisen idean säilyneen läpi editointien ja minkä verran fiktion lumous on viekoitellut heitä mukanaan.

EKF:n esikoispaneeli veti Werstaan auditorioon täyteen väkeä, eikä ihme, koska lavalle saatiin viime vuoden näkyvimpiä debytantteja: Onnenkissan feminismillä herätellyt Aino Vähäpesola, koulukiusaamisesta ahdistavan tarkan raporttiromaanin laatinut Antti Rönkä, sekä filosofisella metaaromaanilla lukijoita myllertänyt Jussi P. Laitinen. Lukemani perusteella heidän esikoisilleen yhteistä on räväkkä rehellisyyden vaatimus ja kaksoiselämän kritiikki, joka kohdistuu erityisesti yliopistoinstituutioon. Ja vaikka kaikkia näitä kolmea on yleisesti kehuttu "varmaotteisuudesta" tyylin suhteen, niin ovat ne myös poikkeuksellisen itsevarmasti rajattuja sisällöltään, täsmäkirjoja sanan parhaassa mutta myös kuivakkaimmassa merkityksessä.

Tyypillisiä meidän aikamme nuorehkoja kirjailijoita he ovat siinä hyvässä ja pahassa taustaominaisuudessa, että kaikilla kirjoista näkyy akateeminen koulutus. Kirjallisuustieteen opetuksia he ovat kuitenkin vastustaneet, etenkin Vähäpesola vaatiessaan esseeromaanillaan nykypäivän lukuasennoista lähtevää tulkintaa Edith Södergranin kaltaisten ELÄVIEN KLASSIKKOJEN kohdalla. Viime vuosina lukemieni "naiskirjailijat joilla ratsastan öisin mediamaineeseen" -teosten joukossa Vähäpesolan teos on se ainoa, jossa klassikko sulautuu osaksi kirjoittajan omaa ääntä ja nykyhetken missiota.

Paneelijuttelun perusteella Vähäpesolalle, Röngälle ja Laitiselle yhteistä on se, että fiktion perinteiset vapaudet (kertojaäänten ja aikatasojen vaihtelu) eivät heitä kovinkaan kiinnosta omassa kirjoittamisessaan. Fiktio tuntui merkitsevän heille pikemminkin välitöntä uskoa oman ERITYIStarinan tärkeyteen ja omakohtaisuuteen. Autiofiktio ideana ja käsitteenä inhotti heitä (tai ainakin Vähäpesolaa ja Rönkää, Laitista se lähinnä huvitti), mutta niin vain autofiktio alkaa olla nykyään synonyymi fiktiolle: vain raja (fiktion ja "toden") itsessään on jännittävä, ei mielikuvituksen fantsuilevat polut rajan tuolla puolen.

J.P. Laitinen ja J. Joutsijärvi myivät kirjoja

Noin muutoin Elävän Kirjallisuuden Festivaali tuntuu vuosi vuodelta vähemmän elävältä. Yleisöä tulee kyllä kuuntelemaan auditorioon nimekkäitä vieraita, mutta yläkerran saleissa on hiljaisempaa ja myyntipöytiäkin on selvästi vähemmän. Sääliksi kävi esimerkiksi Aviadoria, joka oli Tampereelle saakka tuonut näytille ison valikoiman teoksiaan.

Nyt kun keväällä ei ole mitään muuta isoa kirjallisuustapahtumaa, luulisi EKF:n vetävän väkeä kuin keidas erämaassa. Tapahtuman heikko mainonta ja hiljeneminen johtunee ehkä osittain siitä, että tapahtuman järjestely on nykyään yksin ainejärjestön harteilla, kun tapahtuman perinnöstä vastannut yhdistys lopetti toimintansa. Laajempi syy kirjallisuustapahtuman vähälle suosiolle on kirjallisen kulttuurin kutistuminen odotuksiin tähtivieraiden tähtiesiintymisistä. Itsekritiikin voisi kohdistaa meihin pöydänpitäjiinkin ja ohjelman avustajiin, ettemme saa osaltamme vedettyä enempää kuulijoita, kun lava olisi vapaa mihin tahansa mikä lukijakuntaa saattaisi kiinnostaa. Siis mikä?

Runoilijat esiintyivät EKF:lla lähinnä toisilleen...