KALENTERI TULEVASTA
BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa
TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024-2025
- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.
- Mikkelissä TNP 24.-26.1. 2025
- 50 rakkauselokuvan klassikkoa ilmestyy 1/2025
perjantai 21. helmikuuta 2020
Tahto (näytelmä)
2000-luvun suomalainen draama on kuin musikaali ilman musiikkia, jokainen repliikki kommenttina oman tai toisen hahmon habituksesta. Tunnepitoisimmat kohtaukset kommentoidaan tarkoilla ajoilla ja paikoilla, aivan kuin realismi itsessään olisi joko suuren patetian tai suuren vitsin aihe. Tällainen tyylilaji ei miellytä itseäni lainkaan ja on yleensä riittävä syy vältellä laitosteattereita, joissa nykydraama vedetään juuri tässä kuivamusikaalin hengessä.
Mutta Kuopiossa käydessä tulin valinneeksi tuoreen urheiludraaman "Tahto" (ensi-ilta 3.2.2020). Esitys todisti että kuivamusikaalin tyylin voi sopivan aiheen (=huippu-urheilun) yhteydessä hioa niin tehokkaaksi, että kaltaiseni henkilödraaman nestorikin seuraa esitystä henkeä pidätellen - edes muistamatta miten inhoaa näytelmän aihetta (etenkin sinivalkoista huippu-urheilua).
Hiihtäjälegendan elämäntarinaa rakentaessaan Kuopion kaupunginteatterin "Tahto" kierrättää kaikki kliseet mitä suomalaiseen hiihtomenestykseen on liitetty, aina talvisodan sankarisauvojia myöten. Viiden minuutin välein näyttämötilaan putoaa, vyöryy, hulmahtaa tai kohoaa jokin teatteritemppu jolla korostetaan huippu-urheilua kansakunnan LIIKKEENÄ. Nämä temppuilut olisivat sietämättömiä, jollei pääosaan kiinnitetty Sari Harju vetäisi omaa osuuttaan akrobaattisen itsevarmasti ja antaisi vaikutelmaa että hänen hahmonsa, 'Aikku' Saarinen, pysyy tämän kansallisen hullutuksen yläpuolella kuin luonnonvoima.
Legenda itse eli sauvaurheilija Aino-Kaisa Saarinen nähdään näytelmän alussa ja lopussa videolla puhumassa "tahdon" ja "itsensä toteuttamisen" tärkeydestä. Tällä paatoksella korostetaan hyvän luonnonlahjakkuuden ja pahan diivaurheilijan (näytelmässä nimetyn Virpi Kuitusen) vastakkainasettelua tarinan sisällä. Välillä kahdeksan näyttelijää kajauttaa Maamme-laulun, senkin täysin vailla ironiaa, jotta muistettaisiin miten korkeissa sfääreissä kaikki kerrottu on tapahtunut.
Tällaista pakkopatetiaa ja sinivalkoista jättilakanaa väistellessä tulee ikävä jopa juhahurmemaista vaihtoehtoa kansanteatterille. Ja erityisen ikävä tulee sitä draamaa draaman vuoksi, sävyjä kontrastien hyväksi, runoutta yksityiskohdissa.
Sillä ihmissuhteidenkaan sävyjä ei tällaisen kuivamusikaalin tyyli, tietenkään, anna aikaa kypsytellä. Tällaisen tyylilajin ohjauksessa nokkeluus periytyy vahvasta fyysisen teatterin tajusta ja sen soveltamisesta tilanteittain: miten paksu treeniköysi ilmaiseekin äkkiä synnytyspolttojen ahdistusta tai miten pahimpien kilpakumppanien dialogi pyörähtelee selkämyksistään neulottujen takkien varassa. Kaiken tolkuttoman lavastevyöryn keskeltä ohjaajan joukkuenäkemys tuntuu sittenkin niin vahvana, että Heidi Räsäseltä olen aiheesta riippumatta halukas näkemään lisää ohjaustöitä.
Noin muuten olisi toki kiva jos löytyisi muitakin aihepiirejä kuin urheilu tai rokkitähteys (=urheiludraaman loppuvisio) missä vahvat naisroolit pääsevät loistamaan..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti