Rakkauden päätös (näytelmä)

Ihmettelyyni missä viipyvät standup-traagikot löytyi vastaus Kansallisteatterin "Rakkauden päätös" -näytelmästä. Ensin mies huutaa 50 minuuttia vaimolle, sitten vaimo huutaa 50 minuuttia miehelle. Puolivälissä on vitsi: esityksen muka keskeyttää lapsikuoro, joka tulee laulamaan ihmeellisistä asioista.

Vitsiä lukuunottamatta kaikki toimii esityksessä hyvin, naisen eli Katariina Kaitueen osuudella jopa erinomaisesti. Olen suhtautunut epäluuloisesti tällaisiin metateatterilla pelaaviin konseptidraamoihin, joissa tietyn esteettisen perussäännön pois sulkemalla tuotetaan toisen asteen suspensea sillä, että vuorovaikutus yleisöön ei periaatteessa voi pelata mutta pelaapa kumminkin. Mutta tässä konseptidraaman konsepti toimii. Jopa niin hyvin että "Rakkauden päätöstä" voi pitää sisarteoksena "Keuhkoille", johon monesti palaan ajatellessani mikä kokemus nykydraamasta on eniten muuttanut odotuksiani teatteritaiteesta.

"Rakkauden päätöksessä" suspensen uudistetut säännöt tehdään selväksi katsojalle. Kun teatterin perussäännöissä yksi replikoi jotain ja toinen astuu esiin sanoakseen olevansa eri mieltä, niin nyt replikointi saa jatkua syytösten ja pilkan tulvana ilman, että edes kohde sanoo vastaan.

Tämän näytelmän kohdalla onkin pakko puhua ennemmin esityksen taikuudesta kuin draaman periaatteellisesta lumosta kahta vahvaa monologia konfliktoidessa. Mies ja nainen, Timo Torikka ja Katariina Kaitue, on ohjattu siten, että monologin kohteen pitää vaipua vähitellen kuin tyhjäksi lyöty nyrkkeilysäkki. Ensin tyhjenee nainen, sitten mies.

Jostain syystä miehen monologi ei toimi läheskään niin hyvin kuin naisen. Osin tämä johtuu tekstistä ja rakenteesta. Miehen puhe on väitteitä ja määritelmiä, "paradigmaa ja termejä", kuten hän itsekin toteaa. Miehen monologi toimii materiaalina sille, mitä nainen pääsee omassa monologissaan analysoimaan ja ironisoimaan, lisäämään filosofisen kerroksen siihen MUOTOON joka avioeron tekemiselle on valittu: paljon puheen väistämätön imitaatio muiden eroavien puheista.

Mutta naisen monologin vaikuttavuus on myös paljon energisempi esityksenä eikä vain sisältönsä notkeassa ironia-itseironia-hyökkäys-ironia -rytmityksessä. Voi olla että näytelmän (alunp. 2011) käsikirjoittanut Pascal Rambert on halunnut tällä ohjauksellisella painotuksella korostaa entisestään jälkipuoliskon voimaa. Aivan kuin ohjaaja ei täysin luottaisi naismonologin sisällön armottomuuteen ja analyysin tarkkuuteen.

Tai ehkä Rambert on arvellut 'miesmonologin' olevan niin perinnepitoinen massa-ase, että altavastaajalta näyttänyt nainen täytyy lietsoa vastahyökkäykseen tuplasti voimakkaammin kuin mies. Että muuten ei lopulta kuitenkaan syntyisi suurta dialogista asetelmaa, ihan draaman perinteisten lakien mukasesti.

Osa tämän esityksen mielihyvää on senkin miettiminen, miksi Kaitueen esitystapa on niin paljon vaikuttavampi kuin Torikan, joka näytelmän suomentajana tuntenee tekstin nyanssit tarkemmin. Kumpi on rohkeampi näyttelemään enemmän kuin mitä elävän elämän pariskuntana heillä on kokemusta? Eikö kysymys olekin oikeutettu juuri tämän näytelmän kohdalla?

Kolmiodraama ranskalaisittain: ohjaaja ja kaksi näyttelijän näyttelijää.

Parisuhteen kuvauksena "Rakkauden päätös" on hyvin ranskalainen eli se sisältää toistuvaa semanttista pohdiskelua kielen ja sanavalintojen merkityksestä. Luettuna ne pohdinnat eivät olisi järin syvällisiä, mutta yhdistettyinä siihen, miten näyttelijöitä esittävät näyttelijät liittävät analyysiin oman työnsä merkityksen kaikki sanottu saa välittömän latautuneen merkityksen. Ja siksi lopputulemaa (kuinka 'näytellään' lopullinen ero) odottaa aivan eri tunnelmissa kuin varsinaisen juonikuvion purkua (eroaako ne nyt sitten?).

On tässä näytelmässä tyhjääkin avioliiton kuvausta, jonka tarkoitusta (avioliitto holofraasina) ei ole edes väritetty ohjauksessa. Nämö tyhjät kohdat saavat miehen monologia seuratessa ajatukset harhailemaan. Poikkeuksellisen metapitoista, teatteria teatterista tuottavaa esitystä seuratessa korva nimittäin tarttuu repliikkeihin siitä, millaiseen kulttuuriseen aikaan (John Lennon ja Mark Chapman) ja paikkaan (Firenze, Pariisi) draaman tarina sijoittuu. Kulttuuristen kehysten osalta näytelmä jää omituiseen limboon, etenkin kun henkilöt on nimetty näyttelijöidensä mukaisesti Timoksi ja Katariinaksi. Latteudet ovat samaa epämääräisen kohteetonta komiikkaa kuin lapsikuoron vierailu.

Mutta esityksenä "Rakkauden päätös" tosiaankin toimii niin voimakkaasti, ettei monologien pituutta tule (enimmäkseen) huomanneeksikaan. Se on melkoinen saavutus niinkin isolla näyttämöllä ja näinkin intiimistä aiheesta, ja jopa metateatterina sen keskeinen huuto tulee seuraamaan ajatuksissani pitkään muihin teattereihin: "KUKA PUHUU NÄIN? KUKA PUHUU NÄIN?"