KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Baxter: Ark (romaani)


Osana clifi-projektia otin (kirjastosta) luettavaksi Stephen Baxterin romaani Ark (2009). Kyseessähän on varsinaisesti täydentävä jatko-osa Baxterin isoimmalle clifi-teokselle Flood (2008). Sisällöltään Ark on hyvinkin perinteinen avaruusmatkakuvitelma, mutta maailmanrakennuksen mittakaavassa on samaa apokalyptisen julmaa viehätystä kuin clifissä parhaimmillaan. Ensimmäiset kaksisataa sivua kirjasta ovat oikeastaan Floodin tarinan viimeistelyä, kuvausta siitä miten ihmiskunnan viimeiset rippeet taistelevat pääsystä 80 astronautille tarkoitettuun tähtiarkkiin.

Ark ei ole ihan parasta mahdollista Baxteria, mutta jos hänen romaanejaan alkaa sorttamaan paremmuuden mukaan huomaa nopeasti, ettei siellä oikeastaan ole mitään huippuja, pelkästään viileän varmaotteista eli riittävän tiedeperustaiselta tuntuvaa avaruusteknologian kuvausta.  Luultavasti oma mieltymykseni Baxteriin johtuu kuitenkin näistä Floodin kaltaisista planetaarisista katastrofikuvauksista ja niiden huolellisesta paisuttelusta. Oikea ilmastotutkija (mr. Tynkkynen) oli kyllä huomauttanut heti romaanin tieteellisestä hölmöydestä (jostain syystä merenpinnan korkeutta ei osata kirjassa mitata satelliiteilla), mutta veikkaan, että hulluinkin spekulaatio (maankuoren SISÄLTÄ kumpuaa enemmän vettä kuin jäätiköissä yhteensä) viihdyttää jopa tutkijoita, kunhan sen vaikutukset kuvaillaan tarkasti ja johdonmukaisesti. Moinen liioitteleva idea on hyvä keino dramatisoida ilmastonmuutoksen vaikutusta vieläkin pidemmälle kuin mitä antroposeenin loppuläträys muutoin mahdollistaisi.

Myöskään Ark ei erottuisi omassa alalajissaan, jollei siinä olisi pohjana tuota Floodin pitkää taustoitusta: pakotetun nopea aikataulu tähtialuksen rakentamiselle ja rakentajiensa suunnitelmista jännittävästi poikkeava miehistörakenne (80 hengen geenipoolidiversio ei toteudukaan kuten aiottua) johtavat erityisiin jännitteisiin avaruusmatkan aikana. Periaatteessa kokenut genrelukija arvaa, mitä tapahtuu arkkialuksen perillepäästessä, mutta uudet katastrofit ovat silti vakavampia kuin mitä osaa odottaa ja johtavat juuri sopivan yllättäviin käänteisiin juonessa. Tämä on juuri sellaista peliä genrekaavalla, mitä hyvässä scifissä rakastan.

Kaiken lisäksi Ark'issa on verraten erikoinen keskushahmo, warppikupla-insinööri (!) Zane, jonka skitsofrenia on kuvailtu hämmästyttävällä tarkkuudella ja käytetty osana arkkimatkaajien sosiaalista dynamiikkaa tavalla, joka poikkeaa täysin genren viihdepohjaisista, ammattinsa mukaan motivoiduista litteistä hahmoista. Toki kyse on myös mentaalisen sairauden kuvauksesta kauhuviihteestä tutulla, ikävän välineellisesti psykologiaa mekanismeiksi pelkistävällä taustoituksella - ja silti voi perustellusti sanoa, että Baxter sentään yrittää kehitellä avaruusscifin 'ihmiskunta pienoiskoossa' -asetelmaa johonkin uuteen suuntaan.

Erikoisinta ja erityisintä Ark'issa on se, miten puristisesti Baxter käyttää sukupolvialuksen ideaa. Aluksessa ei ole mitään Reynoldsin kirjoista tuttua mahtipontisuutta tai Star Trekistä tuttua ylevää fantisointia. Vaikka arkkikin lentää yli valonnopeudella tähtijärjestelmästä toiseen, sen warppikuplakoneisto on kuvailtu kuin höyrykattila - ja aluksen sisällä ihmiset elävät kuin vankilassa, mihin kertoja tekeekin suoria rinnastuksia. Baxter tuntuu viehättyneen tällaiseen klaustrofobisen tähtialuksen kuvaamiseen, koska käytti hyvin samanlaista ideaa Proximassa (2013), jossa nimenomaan kriminaalit lastataan alukseen ja lähetetään asuttamaan uutta maailmaa.

Ark'issa kaikki sukupolvialuksen konfliktitilanteet saadaan käytettyä pienemmällä ihmisryhmällä ja lyhyemmällä sukupolvikierrolla kuin yleensä tällaisissa teoksissa. Kuvittelin Robinsonin Auroran tehneen jo tällaisen tarinan puristamisessa maailmanennätyksen (kirjaimellisesti), mutta Auroran spektaakkelihakuisuuteen verrattuna Ark on kuin veitsitappelu tähtien väliin heitetyssä hernepurkissa. Proxima-romaanissahan niin ikään mässäillään sillä, miten kollektiivi eristettynä ihmiskunnasta alkaa nopeasti hajota valtakamppailuihin, kunnes jäljellä on vain parinkymmenen hengen suurperheitä kamppailemassa henkiinjäämisestä.

Proxima oli niin tavanomainen, etten etsinyt sen jatko-osia. Ja tällaista sarjojen seassa kahlaamistahan tämä genrepitoisin osaso on scifissäkin. Ark'in luettuaan on pakko etsiä käsiinsä Baxterin uusin World Engines -sarjanavaus, vaikka en taas sitten erityisemmin pitänyt hänen Manifold-sarjastaan, jolle tämä uusi sarja tuntuu olevan väljää jatkoa niin maailmanrakennukseltaan kuin tyyliltään. Ihme on se, ettei edes Baxterin päihittäviä avaruusscifin kirjoittajia ole ilmaantunut kuin Reynolds ja Robinson. Ainoa Baxterin kaltaista kurinalaista insinööriasennetta muistuttanut kirja on ollut Lostetterin esikoisromaani Noumenon (2017), joka sekin sitten avasi oman sarjansa... ikään kuin sarjamaisuus olisi avaruusscifin osalta ainoa tapa vakuuttaa lukijaa, että rakennetun maailman tila on tosiaankin rajaton...






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti