KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



perjantai 3. tammikuuta 2020

Fabiennen muistelmat (elokuva)


Eurooppalaiselle taidefilmille vuosi 2019 oli pohjanoteeraus. Asiantilaa pohtiessaan Sight&Soundin (1/2020) toimittaja käyttää esimerkkinä kolmen eurooppalaisen elokuvafestivaalin voittajia, jotka kaikki tulivat Euroopan ulkopuolelta: korealainen Parasite voitti Cannesissa ja israelilainen Synonyms Berliinissä, ja Venetsiassa voittoon riitti amerikkalainen väkivaltaviihde (Joker). Syyksi eurooppalaisen filmitaiteen alennustilalle S&S arvelee sitä, että taidepläjäyksiltäkin odotetaan enemmän kannanottoja isoihin aiheisiin kuin ohjaajakohtaista kädenjälkeä.

Mutta ongelma ei ole vain Euroopan. Toinen, kansainvälinen trendi on filmitaiteen kokema yleinen väheksyntä. Taidefilmitaide on kuollut, koska jenkkiviihteen ja tv-sarjojen kasvattama sukupolvi ei katso elokuvia enää tietyn ohjaajan orkestroimana kokonaisuutena eikä välitäkään tuntea filmitaiteen perinteitä, joiden päälle ohjaajat rakentavat oman näkemyksensä.

Filmitaiteen väheksyntä saa aasialaiset laatuohjaajat hakemaan töitä vanhalta mantereelta. Tulokset eivät ole kuitenkaan mitään kulttuurihybridejä kuten toivoisi. Japanilaisen Hirokazu Koreedan ranskalainen tuotanto Fabiennen muistelmat (La Vérité, 2019) menisi täydestä kenen tahansa ranskalaisen ohjaajan kesytettynä kädenjälkenä, jossa vain aiheiden ja käsikirjoituksen kautta nousee rinnastuksia Koreedan kehuttuihin lapsikuvauksiin (esim. Shoplifters, 2018. Alatekstinä käytetty kuvitteellinen tieteisfilmi, jossa nimihenkilö käy esittämässä äitiään vanhemmaksi muuttuvaa tytärtä, mahdollistaa sellaisia avaintilanteita, joita naturalistisiin lähiökuvauksiin erikoistunut Koreeda tuskin olisi saanut sisällytetyksi omimpaan tyylilajiinsa.

Näiden avaintilanteiden suuri argumentti on se, että lapselle ikääntyminen on pelottavampaa kuin vanhukselle, koska hänellä ei ole muuta mallia muutokselle kuin vanhempansa. Näyttelijä Fabiennella on kuitenkin ollut veroisensa kilpakumppani, Sarah, johon hänen tyttärensä on tullut niin ikään samaistuneeksi. Näyttelijöiden vaihtaessa toistuvasti roolejaan ja kilpaillessa keskenään paremmuudesta naiseuden esittäjänä on tyttären vielä kypsässä iässä palattava kotimaahansa Ranskaan haastamaan äitinsä kertomaan totuus siitä, milloin hän on ollut omin itsensä.

Tästä hienosti laaditusta metadraamasta käsin voisi saada aikaiseksi paljon paremmankin elokuvan kuin mitä kolmen sukupolven perhekuvaus antaa myöten. Käytännössä Koreeda on antanut paljon periksi tuotannollisille ja viihdyttäville elementeille; etenkin elokuvan yltiökiltti loppukohtaus on kuin aivan toisesta filmistä. Elokuvan katsottavuus ja myötäelettävyys on viime kädessä Catherine Deneuven varassa, ja hän on niin suvereenin karismaattinen diivan roolissa kuin odottaa voi. Käsikirjoitus mahdollistaa hänelle nopeat assosiaatiot lempeästä kyyniseen, pidätellystä hempeydestä analyyttiseen itseivaan. Kolminäytöksisen rakenteen käännekohta on hyvin pienen kohtauksen (kiinalaisessa ravintolassa koettu sanaton vertailu vanhusten erilaiseen arvostukseen) ja Deneuven intensiteetin varassa.

Samaa ei voi sanoa diivan tytärtä esittävän Juliette Binochesta, josta on tullut jo takuutekijä kuivakkaan konventionaaliselle tarinalle ja elottomalle näyttelijätyölle. Jos Binochen ja tämän jenkkiaviomiestä esittävän Ethan Hawken tilalla olisi jotain tuoretta, Fabiennen muistelmat voisi olla yksi vuoden 2019 parhaista elokuvista.

Kaikki muut francofiiliset bonukset onneksi toimivat: taidepuhe teatraalisuudesta, ylenpalttinen ruoan esillepano, vakiovitsit amerikkalaisuudelle, sukutalon ilmapiiri, jopa taikuuteen uskova lapsinäyttelijä. Ennemmin minä tällaista katson kaksi tuntia kuin identiteettipelinsä akateemisuudella hymistelevää "Nuoren naisen muotokuvaa".

Vielä pitäisi sitten nähdä mitä ranskalaiset perhemelodraaman ohjaajat saisivat irti nykypäivän japanilaisesta yhteiskunnasta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti