KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Ad Astra (elokuva)

Aina toisinaan teattereihin saakka levittäytyy tieteiselokuva, joka saa tuntemaan myötähäpeää koko genren puolesta: millaisiin tarkoitusperiin sen keskeistä kuvastoa saatetaankaan tuhlata.

Ad Astra (2019) on katastrofi elokuvaksi, mahtipontinen möhläys yrityksessään kertoa metafyysinen tarina ihmisyyden tilasta avaruusmatkan puitteissa. Eikä se ole edes ainoa satuscifiksi luokittuva yritelmä, jota tänä vuonna on teattereihin tuotu. Myös Claire Denis'n ohjaus "High Life" (2018) on yhtä korkealentoinen allegoria ihmiskunnasta sullottuna (rangaistuna) tutkimusmatkaa tekevään avaruusalukseen, mutta siinä sentään on oikea draama henkilöiden välillä ja vahva itseymmärrys miten ahdistavaksi saduksi kuvasto on tarkoitettu. Samoin ruotsalais-tanskalainen tuotanto "Aniarasta" (2018) tukeutuu sekin samaan helppoon vertauskuvaan: avaruuden haaksialus=ihmiskunta. "Aniaraa" en ole nähnyt, mutta arvostelujen perusteella sekään ei ole sentään yhtä köykäinen kuin "Ad Astra".

Elokuvia tai scifiä arvostava katsoja toki pysyttelee etäällä kaikista näistä kolmesta "2001":n ja "Solariksen" ilmapiiriä jäljittelevästä filmitekeleestä.

"Ad Astra" on kolmikosta kaupallisin ja vietti silti pari vuotta hyllyllä valmistuttuaan. Eikä ihme. Se on niin aukkoinen ja pitkänvetelä yhdistelmä genrefilmin kliseitä js tekotaiteellista hymistelyä, ettei sillä ole mitään muuta kaupallista valttia kuin Brad Pitt. Ja vasta kun uusi Tarantino-filmi nosti Pittin taas supertähdeksi, kannatti "Ad Astra" tuoda sekin teattereihin kuin menestysfilmiä seuraava satelliitti ikään. Tai persekärpänen.

Tekotaiteellisuuden nyt vielä sietäisikin. Mutta Pittin hahmon voiceover-monologi on sisällöltään yhtä ontto kuin pahvilaatikkoa muistuttava lavastus Marsin äänitysstudiolta, joka susikoiran asuttaman betonikäytävän ohella on kaikki mitä planeetasta kerrotaan. Elokuva ei pyri johdonmukaisuuteen millään mittatikulla. Takaa-ajo Kuun pinnalla on pelkkä hollywoodmainen pakkoele, jossa vähät välitetään esimerkiksi Kuun painottomuudesta, saati elokuvan tematiikasta: ihmisluonnon sotaisuudesta ja itsekkyyden välttämättömyydestä, mistä sitten höpötetään dialogissa  ja monologeissa loputtomiin. 
Mikä tahansa on mitä tahansa niin kuin saduissa, mutta kerrottuna jäyhän vakavalla naamalla. "Ad Astra" -elokuvan satu-universumissa matka Neptunukseen on yhtä helppo kuin käynti mutkan takana mummolassa, mutta kuitenkaan kukaan muu ei tule sitä tehneeksi kuin päähenkilö, jonka tehtävä on pimeyden sydämessä surmata hullunviisas tiedemies, joka sattuu olemaan hänen isänsä jne.  Avaruusalusten realistisuudella (mukana ollut asiantuntija kiitteli voimantyönnön ja "itsemurhajarrutuksen" realismia mutta nauroi aluksen pikajarrutukselle pelastusmissiossa) ei ole paljon virkaa, jos elokuvan maailma muutoin on yhtä välinpitämättömän aukkoinen kuin maitopurkeilla lenneltäisiin.

"Ad Astra" on kahden tunnin mittainen kärsimys perustelemattomia juonenkäänteitä ja motivoimatonta perheriitaa, jossa dialogin sijaan kuullaan pelkkää inttämistä ja oikean itsetutkiskelevan monologin sijaan KUVAA SELITTÄVIÄ LAUSEITA kuten pälyilevää pilottia voice-overina alleviivaava päähenkilön mietelmä: "Hän on peloissaan". 

"Ad Astra" kelpaisi kouluesimerkiksi ison tuotannon elokuvasta, jossa kaikki on jo lähtökohtaisesti pielessä, ja sitten se vielä tuotetaan vailla visiota ja päämäärää. Toiminnallinen takaa-ajo ja alkukohtauksen spektaakkeli on lisätty kuin hätäratkaisuna elokuvan myymiselle edes muutamin kaupallisesti lupaavin elementein.
No, musiikki oli "Ad Astrassa" paikoin oikeasti kiinnostavaa, futurisoiva tunnelma Maan päällä viehättävän apea, ja ensimmäiset kolme minuuttia katastrofin simulaatiosta on hienoa cgi-kuvaa. Mutta sitten ohjaaja James Grey tarttuu kalkkunan ohjaksiin, ja kaksituntinen mahalasku alkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti