KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



torstai 14. marraskuuta 2019

Nanowrimo ja Päätalo

Alalajit ruokkivat ja pyyhkivät kulttuuria...
Tämän syksyn Nanowrimo eli marraskuinen romaanimaraton tuuskahti alkumetreillään. Kaksi ensimmäistä päivää sain kirjoitettua tavoitetahdissa, sitten annoin päivien luisua ohitse ja naputtelin uusia lukuja per päivä sen verran kuin grim fantasy -alagenreä kuvittelin kehittäväni. Sitten ei enää huvittanut. Kirjoittaa. Mitään. Nanowrimon tavoitehan on se, että sitä tehdään kaiken VARSINAISEN elämän ja työn rinnalla. Homma muuttuu ohueksi hallapilveksi, jos ei varsinaistakaan elämää tunnu olevan, työstä puhumattakaan.

Mieluummin vain lojuin sohvalla ja luin sotakirjoja. Onhan se osa sotakirjallisuuden historia -projektia sekin. Välillä luin ilokseni spefi-uutuuksia tehdäkseni niistä arvostelut Porttiin. Porttia varten pitäisi valmistella myös avaruusooppera-artikkelia.

Kun Aamulehti tänä syksynä lopetti kirja-arvostelujen tilaamisen meiltä avustajilta, se vapautti melkoisesti luku- ja työaikaa muuhun kirjoittamiseen. Vapautti myös ison loven talouteen, jossa sinnitellään pientenkin kirjoituspalkkioiden varassa. Puhumattakaan siitä, miten ammottavan aukon Aamulehti jättää paikalliseen kirjallisuuskeskusteluun. Tässä tällaisessa kirjakulttuurin maailmassa nyt kuitenkin eletään, ja tätä alamäkeä on kritiikki-instituutio jatkanut 2000-luvun alulta alkaen.

Tällaisessa maailmassa nanowrimo on hullussa turhuudessaan kuin pyhä riitti. Tosin samaa nano-romaania olen kirjoittanut jo kahdesti aiemminkin. Joskus kymmenisen vuotta sitten sain valmiiksi 50K sanaa tavoitteen mukaisesti, mutta tarina vain ei tullut valmiiksi. Sitten yritin joku kesä tehdä uutta versiota tuosta samasta tarinasta, ja sekin jäi kesken. Nyt sitten kolmas yritys, vieläkin teroitetummalla muotoratkaisulla. Ehkä sitten siirrynkin editoinnin sijaan kirjan jatko-osaan. Kyseessähän on laajempi tarinakokonaisuus jonka maailmaa testasin aikoinaan Serekritia-roolipelillä. Kokonaisuus jota olen kehitellyt viitisentoista vuotta.

Kirjallisena suorituksena paljon paremmin onnistui Päätalo-joukkomaraton (11.-12.11.), johon osallistuin Pirkkalaiskirjailijoiden riveissä. Enpä olisi uskonut ennen maratonia, kuinka paljon voin pitää Päätalon kielestä. Samalla selvisi paljon uutta Päätalon aikakaudesta ja roolista yhdistyksessämme.

Liekö Suomessa kirjailijaa joka Päätaloa komeammin olisi noudattanut nanowrimon periaatetta, että määrästä syntyy laatu? Silti oma seuraava / viimeinen tavoite on käyttää elämänsä loput luovat vuodet definitiivisten alalajiteosten tekemiseen. Ensin spefi-genrejen alalajeihin, sitten dekkariin ja romanssiin, mikseipä sotagenreenkin. Ei se vakava tavoite ole, mutta tällaisessa digipimeyteen alistuneessa maailmassa mikä tahansa vino kynttiläkin kelpaa majakaksi. Eräs ikuisuusprojekteja on tämäkin: alalajeille omistettu tietokirja.

Nyt voinee jo julkistaa, että ensi vuonna ilmestyy definitiivinen miekkailuromaanini Vaskikirjojen kustantamana. Kirja on esillä jo kustantamon uutissivulla vuoden 2020 uutuuksien joukossa.

Neljän miekan tanssista ei tullut niin tiiviin ja kirkkaan balladimaista lyhytromaania kuin oli tavoitteeni, maailmanrakennus vei taas mennessään... mutta muuten se on mielestäni paljon onnistuneempi kuin Vaskikirjoilta tullut edellinen romaanini Kuninkaantekijät. Riittävästi samaakin niissä on, maailmojensa perverssiydessä, mutta Neljän miekan tanssi vastaa paremmin sitä mitä spefissä yhä enemmän rakastan: tarinoita jotka pysyvät kaiken aikaa liikkeessä. Sillä kriteerillä aivan ylivoimaisia lukukokemuksia ovat viime vuosina olleet The Last Days of Magic (fantasia) ja Beautiful Intelligence (scifinä). Jos kerran niin harva muu tekee sellaista spefiä niin sitten täytyy itse. Jossain arvostelussa Mark Tompkinsin The Last Days... -romaania verrattiin tarkkarakenteiseen videopeliin ja sitä se todentotta on, tavalla johon vain fantasiaproosa pystyy, ja samalla se voi olla jonkinlainen pelimäisen iteratiivinen asenne tarinasekvenssien ketjuttamiseen mikä vähitellen vaikuttaa digipeleistä genreproosan puolelle. Asiaa sietäisi testata, ehkä tutkiakin.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato julkaisi vain puoli vuotta myöhässä arvosteluni Matinmikon Kolkasta ja Sjonin Codexista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti