Bremenissä avaruuden laidalla

Terveisiä Bremenistä, IAC-avaruuskonferenssista. En ihan tiedä mitä täällä teen, mutta ensi kertaa olen avaruuden laidalla. Siis ihmisten asuttaman... tai aikoman asuttaman avaruuden laidalla. Kolonialismin kolmannen polven viidennessä kolonnassa, voisi sanoa. Humanisti keskellä insinöörien märkää unta. Ja scifistien, paitsi että täällä nämä ihmiset oikeasti tietävät mistä unelmoivat, ja tekevät jotain sen eteen. Ja epäilemättä nostavat melkoisia palkkasummia siitä hyvästä. Pelkästään Bremenissä on kuulemma yli 10000 ihmistä avaruusteknologian alalla.

Täällä on satanut koko päivän, koleaa, paitsi messuhalleissa jotka ovat suuria kuin taskuversumi. Japanilaisten asteroidiluotaimesta Hayabusa2:sta, on 1:1 mallinnus, koska se on nyt ihmiskunnan etäisin sankari. Marsia tutkivista laitteista on sirkushäkkimäinen lasihuone aivan ovien vieressä ja siellä laitteilla voi simuloida mitä temppuja ne osavat marsilaisina. Sööttiä?

Seminaarihallien lisäksi on erikseen näyttelyhalli,  valtava sekin, mukana kaikki isot organisaatiot ja yritykset, tosin myös vitsiltä näyttäviä looseja kuten Romanian Space Agency. Nopeasti tuo rahakkaan teknologian ylöspano ja pikkutakkimiehet alkavat väsyttää ja vähän ärsyttää, insinöörien näperrelmät tuhat kertaa kuvitettuna, muovimalleja luotaimista ja mönkijöistä. Ilmaista kahvia ja kaljaa olisi tarjolla, jos kehtaisi kävellä sisään esittelylavasteisiin, koska pääsylippukin tänne on normaalisti tonnin arvoinen. Kaipa siis tiedejournalistina pitäisi tuntea olevansa etuoikeutettu. Luuserit voi mennä nykertämään jonnekin helvetin Turun kirjamessuille, mutta oikea scifisti tulee Bremeniin avaruuskonffaan.

Kuuntelin aamulla taidejärjestön paneelia erilaisten toimijoiden avaruusaiheisista proggiksistaan, se oli hörhömpää väkeä kuin scifistit. En tiedä ollako tyytyväinen eroavuuteen. British Interplanetary Society on ainoa välikappale insinöörien ja scifistien välillä, mutta Mikko, joka minut tänne houkutteli, sanoi että se on epäkaupallisena järjestönä aivan poikkeus, omaa luokkaansa. Niinpä täällä alkaa entistäkin enemmän pitää silmällä, että minkä kulttuurin nimissä sitä avaruutta ollaankaan valloittamassa. Aamun kulttuurisymposiumissa tätä koski myös ainoa yleisökysymys, arvattavasti.

Helppo tänne oli tulla ja siksi tulin, kiitos Mikon joka on valmistellut tänne omakotitalon ullakkokämppään leirin neljälle suomalaiselle. Lento suoraan Tampereelta halpisyhtiöllä teki kynnyksen tuloon erityisen matalaksi, ja kartalta Bremenin keskusta vaikutti kotoisan tiiviiltä.

Itse kaupungin suuruus alkaa vasta hahmottua, konferenssin badgella saa ilmaiset matkat kaikissa välineissä. Kävin syömässä lounaan vanhassa keskustassa, etsiskelin pelikauppaa, ja palasin tehokkaan raitsikkaverkon ansiosta hetkessä takaisin konferenssialueelle.

Iltapäivän velvollisuus oli kuunnella about tuhannelle tuolille (ja muutamalle sadalle ihmiselle) esiintyvä paneeli Game Changers naisten _tulevasta_ osuudesta avaruusohjelmiin. Kaikki panelistit, naiset, olivat johtoasemissa alalla, yksi muistutti, että sotilasalalla on enemmän avaruusteknologian tuntevia naisia kuin siviilipuolella. Paneelia veti saksalainen insinööri, joka ilmoitti missiokseen lähettää ensimmäinen saksalainen  nainen avaruuteen. Tällaiset itseisarvoina juhlitut idiomit ("..että kaikki ihmiskunnan edustajat voisivat kävellä selestiinisten dyynien päällä", julisti meksikolainen taiteilija aamulla) toistuvat mediapuheessa, joka täällä glorioi tuota tieteistä kovinta, jokapojan jumaloimaa rakettioppia.

Varsinaisesti päivän kruunasi symposium Gateway-avaruusaseman arkkitehtuurista. Kolme erilaista teknologiaa käyttävää firmaa esitteli ratkaisuja, joita tarjoavat muillekin kuin NASA:lle modulaaristen väliasemien rakentamiseen. Yhdessä oli suunniteltu kantoraketin uusiokäyttöä asuinkapselina, jopa aurinkopaneelien sijoittamista sen kylkiin tavalla, johon ei ole olemassa vielä mitään teknistä ratkaisua. Huvittavin oli kaikkien kolmen huipputeknologiaa edustavan pikkutakin vastaus, kun heiltä kysyttiin, onko heillä _oikeita_ arkkitehteja miljoonaprojektiensa palveluksessa. Joo, on meillä joitakin opiskelijoita yhteistyössä, ne vastasivat.

Kello oli vasta neljä, mutta lähdin kävelemään kämpälle, kun luulin sateen loppuneen. Se olikin vain muuttunut ohuemmaksi. Voisi ottaa tästä merellisestä metaforasta opiksi.