Ensimmäisenä kuussa (elokuva)

Yhtä hyvinhän tämä voisi olla "Ensimmäisenä puussa", niin vähän tässä tarinassa on draamaa käyttövoimaksi. Alkuperäisen nimensä myyttivoimalla "First Man" (2018) pelaa sentään kohtuullisen kiinnostavasti: tässäpä modernin ajan ensimmäinen mies, joka on käytännöllisen sensitiivinen. Eräänlainen ihmismittari miljardien arvoisen kuumodulin keskellä. Tai miljoonien arvoisen elokuvan.

Menin katsomaan "First Man" -elokuvan tietäen ennalta minkä verran siinä olisi rakettiunelmille katetta, ja ne odotukset elokuva täyttääkin. En ole yhtä intensiivistä avaruuslentojen kuvausta nähnyt sitten Gravityn (2013), ja sitä ennen Apollo 13:n (1995). Ja sitä ennen ei taida sitten muuta ollakaan kuin Valiojoukko (1983). Siinä kaikki? Niin harvassa tällaiset hc-scifiksi laskettavat avaruusfilmit ovat.  

Yksin Marsissa -filmiä (2015) en kelpuuta joukkoon, koska se jäi niin kauaksi romaaniperustansa tunnelmista. Ja Altmanin "Askel avaruuteen" -filmiä en valitettavasti ole nähnyt...

"First Man" -elokuva erottuu edellä kehutuista siinä, miten rohkean subjektiivista kameratapaa siinä käytetään. Kun alus jyrisee nousussa tai kieppuu kriisitilanteessa, niin kuva ja kamera tärisevät mukana. Kun elokuva kestää yli kaksi tuntia, tätä autenttisen oloista kuvamateriaalia on riittämiin tylsän perhekuvauksen ja konventionaalisen kaverikuvauksen rinnalla. Bonus tulee vielä siitä, ettei rakettikuviin käytetty CGI-täytteitä vaan pienoismalleja.

Kunpa vaan nuo kaikki scifistiset resurssit olisi käytetty vapautuneena historiasta. Minun puolestani elokuva olisi voinut loppua Gemini 8 -koelentoon. 

Sillä kaikkihan tietävät liiankin hyvin miten se kuuluisa Apollo 11:n tarina etenee alkuun päästyään: jätkä harjoittelee tärinää, jätkä suljetaan tonkkaan ja ammutaan taivaalle, jätkä ottaa askeleen kuussa, jätkä palaa maahan, jätkä hymyilee vaimolle.

Niinpä draamaa on lähdetty rakentamaan siitä, minkä verran MÄÄRÄLLISESTI tuo Neil Armstrongin perusjätkä osoittaa tunteitaan, kun kollegoita kuolee kuin kärpäsiä (hän tappaakin yhden kärpäsen modulin sisällä, nokkelana yksityiskohtana avaruusmatkailun alkeellisuudesta) tai kun vaimo nalkuttaa toistuvasti poissaoloista.

Pisin draamallinen kaari rakennetaan siitä, että Armstrongin pieni tytär kuolee aivokasvaimeen elokuvan alussa, ja tämä hahmo kummittelee läpi filmin jonkinlaisena hämäränä velvoitteena sankarille. Naisen rooli tässä elokuvassa on vieläkin marginaalisempi ja hölmömmin idealisoitu paperinukkehahmo kuin ohjaaja Damien Chazellen edellisissä elokuvissa, Whiplash (2014) ja La La Land (2016).

Pidin kovasti Whiplash-elokuvan armottomasta ihmis/mieskuvauksesta enkä muista milloin olisin niin pian katsonut elokuvan kahteen kertaan kuin sen kohdalla, musiikin ja kuvan rytmityksestä nauttien. La La Land oli puolestaan juuri musiikkielokuvana aivan idioottimaisen typerä. Näistä lähtökohdista "First Man" olisi jäänyt minulta väliin, jollen olisi lukenut Mikon esittelyä (tuoreessa T&A:ssa) uudesta elokuvasta ja siten tiennyt odottaa sitä jotain muuta kuin amerikkalaista elämäkertafilmiä.

Varoittaa sentään pitää niitä kaltaisiani katsojia, joita ärsyttää pimpulapampula-tyyppinen musiikki avaruuskuvien taustalla. Kaikesta analogisesta karheudestaan huolimatta "First Man" sisältää muitakin vastaavia ylituotettuja kliseitä (jopa yhden valssilla taustoitetun telakointikohtauksen!) joista Chazelle elokuvan eräänä tuottajista on niin ikään vastuussa. 

Ryan Gosling perusjätkän pääosassa ei ole sentään niin vaivaannuttava kuin edellisessä Chazellen ohjauksessa, muttei myöskään riittävä syy nähdä tätä filmiä. Claire Foy kotiplaneetalla nalkuttavan vaimon osassa tekee minkä voi. Tämä on lyhyt sivuhyppy Hollyoodille mutta pitkä taka-askel niille toiveille, että "Hidden Figures" -elokuva (2016) olisi osoittanut jotain muutosta naisten näkyvyyteen avaruusaiheiden yhteydessä.