Sademies (Tampereen Teatteri)

Tampereen Teatterissa ei tule juuri käytyä, koska sen ohjelmisto on pelkkää musikaalia ja bulevardiviihdettä. Tilaisuus nähdä tuore "Sademies" ylitti kuitenkin kiinnostuskynnyksen, ei vain siksi, että illan tarjosi SARV, vaan koska illan pohjusti SARVin järjestämä "keskustelutilaisuus" (19.10.) elokuvan adaptaatiosta näytelmäksi.

Ohjaaja Malvius ja SARVin pj Maria Säkö

Tätä sovitustyötä esittelemässä oli näytelmän ohjaaja Georg Malvius, joka muutenkin on luottotekijä TT:n viime vuotisissa menestyksissä (Sugar, Les Miserables, Cats). Ohjaajan alustuksessa sitten selvisi, ettei hän mitään adaptaatiota ole tarvinnutkaan vaan käyttänyt elokuvasta (1988) muokatun näytelmätekstin sellaisenaan. Se siitä adaptaatiokeskustelusta.

Kiinnostusta ohjaustyön toteuttamiseen Malvius kuitenkin herätteli kuvaillessaan työtapaansa liikekielikeskeiseksi ja kohtausten yhteen nivoutumiselle omistautuneeksi. Idea "Sademiehen" tekemiseen oli noussut hänelle kokemuksista tiiviin parivaljakon, Risto Korhosen ja Lari Halmeen ohjaamisesta "Sugarissa".

Tällaista luovuuttahan musikaaleihin erikoistuneelta ohjaajalta sopi odottaa?
Autismi ja liikekielen ohjaus, jännittävä yhdistelmä?

Lopputuloksessa se luovuus ei vaan sitten näy. TT:n "Sademies" osoittautui yhtä tylsäksi ja väkisinnauretuksi kuin katsoisi kesäteatterissa "Pekka ja Pätkä Las Vegasissa". Ohjaaja väitti, että hän "vihaa pimennyksiä" kohtausten välissä, mutta niin vain näytelmä oli rakenteeltaan kuin sarja etualalle litistettyjä sketsejä, joiden välissä oli tasan tempputaiteen edellyttämiä pitkiä pimennyksiä lavasteiden vaihtamiseksi.

Ällistyttävän vähän ohjaus luotti esimerkiksi näyttämön syvyyteen, odotusten lataamiseen henkilöiden välillä tai valtasuhteiden sävyihin. Eipä silti, ei tekstikään siihen materiaalia soisi. Alkuperäiseen draamasovitukseen on pätkitty elokuvasta tutut olennaiset kohtaukset, joten näytelmä alkaa henkilöitään selittämättä ja päättyy henkilöistään välittämättä. Tässä välissä nähdään veljesparin lähentyminen ja peruskiivaan bisnesmiehen pehmentyminen, mutta ei minkäänlaisia draamalle ominaisia johtopäätöksiä näistä 'on the road' -olosuhteiden mukaisista poikkeustiloista.

Risto Korhosen tarkasti tekemä autistisen hahmo oli kieltämättä vaikuttava. Mutta kun yleisö nauraa korskuen joka kerta kun vammaishahmo kiroilee pikkuveljeään jäljitellen, ollaan aika kaukana aikalaiskommentaarista tai varsinkaan siitä että näytelmä saisi pohtimaan autismia metaforana nykyihmiselle. Vain lavastajan osuudessa näkyi ajatusta adaptaation eli teostulkinnan suuntaan: alkukohtauksessa ihmisiä autistoiva liikenteen ja laitteiden äänivalli, Las Vegas -kohtauksessa disney-monumentit merkkeinä amerikkalaisesta infantilismista.

Ohjaaja Malvius oli moninverroin sympaattisempi ja fiksumpi kuin mikään ohjauksessaan. Häntä voisi kuunnella uudestaan milloin vaan, mutta Tampereen Teatteria paranee vältellä kuten tähänkin asti.