Sotakirjallisuus-historian valmistuminen ei välttämättä riipu siitä, saisiko sen tekemiseen eli itsensä elättämiseen vielä yhden apurahan. Mutta ainakaan se ei valmistu tällä vuosisdalla, jollei jotain ylimääräistä motivaatiota löydy. Eräs motivaatiometodi voisi olla jonkin muun tietokirjan työstäminen. Ei siis välityöksi vaan itse itsensä käynnissä pitäväksi sijaistoiminnoksi. Niin paljon tämä rahaton eli tuloton elämäntapa ottaa päähän. Hosismaista maailmasta häviämistä odotellessa. Saa sitten Ville puolestaan editoida sen valmiiksi kun minä puolestani poistun ruodusta.
Kesän alulla tuli eräästä romaanista mieleen, että voisi sittenkin tehdä vielä yhden ohkaisen romanssikäsikirjan. Löysin kirjaston poistolaarista Benoîte Groultin teoksen Rakastajatar (1988). Se tarjoilee juuri sellaista identiteetit avaavaa "aistillisuutta" kuin mitä tällaiset ranskalaiset, pikkuporvarilliset feministiteokset uskottelevat radikaaliksi. Mutta kirjassa sattui olemaan oikeasti itsehuvittunut esipuhe, jossa ihmetellään miten eroottisen rakkaustarinan voi enää tehdä uskottavasti. Esipuhekin kyllä kuulostaa enemmän 1920-luvulta kuin 1980-luvun julkaisulta. Silti siinä voi kuulla (jos genren itsetietoisuuteen uskoo - ja sellaiseen maailmanselitykseen uskominenhan on jokaisen genren esteettinen ydin) aiheensa merkityksen ymmärtävän kirjoittajan aitoa pyrkimystä autenttiseen rakkauden kieleen. Ja siitä se sitten tuli mieleen, että kokeilisi lähestyä eroottisia rakkaustarinoita kirjallisen estetiikan eikä ranskalaisen filosofian kannalta, kuten feministit ovat niitä pätkineet ja pilkkoneet omiin aatteellisiin tarpeisiinsa.
Sattumoisin tähän aiheeseen liittyi se ainoa yhteistyö ja ainoa yhteisartikkeli, jota koskaan Axun kanssa suunnittelimme. Tarkoituksemme oli kirjoittaa vertaileva analyysi suomalaisen proosan seksikuvauksista, mutta etäännyttävänä näkökulmana OMISTAMISEN retoriikka näissä kuvauksissa. Tämä oli siis Axun heittämä idea, josta pidin kyllä välittömästi. Jotenkin se vain sitten unohtui eikä Axukaan koskaan palannut siihen. Ehkä siksi, ettei meillä ollut mitään järkevää tulkintakehystä kyseisten kuvausten sukupuolieroille.
Tänään tämä kehollisten merkityksen epästabiilius ja sitä hoivaava Hollywoodin identiteettipolitiikka palasi mieleen katsellessa uusinta Marvel-filkkaa, Ant-Man and Wasp, jossa valkoinen mies kutistuu holtittomasti ja musta nainen muuttuu häilyviksi kvanttiaalloiksi. Siinäpä piisaa valmiiksi pätkittyä tulkittavaa pikku kulttuuritutkijoille kuin sikanautaa suoraan purkista!
Mutta kotiin tultua en kirjoittanut arvostelua elokuvasta. Niin paljon nuo MCU-tuotteet ärsyttävät täyttäessään scifi-genren tusinakamalla. Sen sijaan kirjoitin Agricolaan arvostelun Lyytikäisen uudesta Krohn-esseekirjasta. Ei sekään kummoinen kulttuuritapaus ole, etenkään scifi-harrastajan kannalta, mutta jonkunhan se täytyy sekin esitellä. Kauniisti ja lähestulkoon vailla satiiria sanottuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti