Voin toki etäisesti ymmärtää, miksi identiteettiproosan ehdoilla räätälöity versio etnisesti ja emansipatorisesti tietoisesta fantasiaromaanista kerää liepeisiinsä myönteistä pöhinää - mutta romaanina kirja on YA-proosaa pahimmasta päästä, laskelmoitua ja puhki selittävää, sellaista jonka toiminta koostuu LYSTIKKÄISTÄ välikohtauksista mitä VAPAUTUNEELLA tyttöenergialla loitsiva orponeito aiheuttaa herrastaikureiden kokoontumisissa.
Kirjan maailma on kuin limonadiversio Susanna Clarken suvereenista Jonathan Strange -romaanista. Tai historialliseen kehykseen siirrettyä harrypotteria.
Clarken teosta on moitittu brittisovinistiseksi sanan molemmissa merkityksissä, mutta Chon eksotismi ei kyllä pelasta mitään, ei liioin tyttöenergia vs oppineet miehet -asetelma.
Säätyetiketin kuvauksiin käytetään varmaan neljännes sivumäärästä, mutta nämä kuvaukset EIVÄT käytä juurikaan 1800-luvun historiaa, vaan dialogeja missä henkilöt toistuvin ilmauksin keskustelevat onkos tällainen julkinen esiintyminen sopivaa. Ja sitten sama uudelleen. Ajankohdan rakennuksista, vaatteista tai taiteesta emme saa tietää mitään. Ei myöskään keskiluokasta, maaseudusta tai työnteosta.
Kirjassa on kaksi kohtausta, jotka osoittivat itselleni erityisen painavasti sen heikkoudet. Toinen on se, jossa etnisesti arvokkaat taikuripäähenkilöt ovat kohdanneet ensi kertaa. Tässä odottaisi juonen ja jännityksen toden teolla käynnistyvän. Sen sijaan henkilöt jäävät sivukaupalla keskustelemaan ja arvioimaan tilannettaan, ja tyttöenergisen 19-vuotiaan on tehtävä tietysti yksi hullutteleva taika (muuttaa vaatteet palvelijailluusioksi). Toinen on se, jossa kohtalokas tikari lennähtää seurapiirissä - ja lävistää erään rouvashenkilön turbaanin, siis merkkinä Vääränlaisesta Etnisyydestä. Alleviivatakseen kohtauksen vaarattomuutta kertoja kiirehtii kommentoimaan päähenkilöidensä näkökulmasta, että tämähän oli koominen tilanne.
Ainoa (okei, lähes ainoa elementti) millä Cho luo ajankohdan ilmapiiriä on dialogi. Austenilaisen ajan brittirekisterin hän toki hallitsee, ehkä yhtä tarkoin kuin Clarke. Tämä 1800-luvun yläluokkainen brittiläisyys on Cholle enemmän taikamaailmaa kuin varsinainen Fairyland, jonka kuvaus taas on lähempänä satufantasiaa... kuin limpsaa limpsalla jatkettuna... no, minun OLISI pitänyt lopettaa lukeminen sivulle 2 kun prologissa esitellään pieni söpö lemmikkilohikäärme.
Chon fantsuproosa on varoittava esimerkki siitä, että kielitaju ei takaa alkuunkaan rikasta hahmon- ja maailmanrakennusta, kompositiosta puhumattakaan. Ja romaanina Chon teos ei käynnisty koskaan. Se on varsin hämmästyttävää: kirjassa on miltei 400 sivua mutta kukaan kirjaa kehuneista ei ole vaivautunut ajattelemaan sitä kokonaisuutena eli romaanina?
Tällaisen, mökkioloissa siedetyn lukukokemuksen jälkeen kaikki YA näyttäytyy aina vain masentavampana mediailmiönä, jonka levittäytymisen tekee mahdolliseksi kirjallisten genrejen lämpökuolema itseisarvoksi muuttuneiden lajihybridien jäljitellessä pikemminkin tv-sarjoja kuin romaaniperinnettä.
YA:n vedossa spefin suunta ei ole alaspäin vaan kauaksi sivuille, sen suurimman mahdollisen mediapöhinän ehdoilla levittäytyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti