Kuvittelen kaiken, Tukholma

26.7. Torstai. 

Mittari ikkunan takana näyttää keskiyölläkin 25 astetta. En ole tällaisena Tukholmaa ennen kokenut, mutta antaahan se ylimääräisen haasteen liiankin mukavaksi käyneeseen lomailuun. Nyt opeteltava miten pysyä 3 päivää varjossa ja sopivasti nesteytettynä. Luulin tuntevani Tukholman varsin hyvin, mutta tätä en osaa ratkaista. Olut uppoaa liiankin helposti ja väsyttää olon, mutta vesikään ei riitä viemään janoa. Jalkapohjien viilentäminen vaikuttaa jopa enemmän kuin pään kasteleminen, kun mittari päivällä kiipesi yli 30 asteen. Näin muutamien ihmisten viettävän aikaa Trädgårdenin metroasemalla, siinä luolamaisimmassa, ihan vaan viileyden vuoksi.

Laatusanat tälle säälle loppuivat ensimäisenä meterologeilta. "Tukahduttava helle" kuulostaa vähättelyltä, samoin "paahde" tai "kärvistely". Kun Ruotsi vastaa metsäpaloihin pommittamalla niitä, se on merkki siitä että metaforien aika on ainakin täällä ohitse. Ilmankos Suomi ei uskalla lainata Ruotsille sammutuskalustoaan. Kohta tulisi poliittinen nootti Venäjältä.

Huomenna kaupungissa alkaa kymmenpäiväinen Euro Pride -tapahtuma, joten kaupungilla voisi varmaan liikkua ilman vaatteitakin. Hotellihuoneessani on onneksi tuuletin ja hanasta tulee kylmää vettä. Ympärillä Gamla Stan, josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt, mutta ainakaan tänne ei kuulu autojen ääni. Äsken katselin täysikuun nousemista Södermalmin takaa, ajelin eestaas Djurgårdenin lautalla ihan vaan saadakseni olla jonkin aikaa veden päällä. Ei mitään taiteilijaelämää. Enemmän pidän Söderistä ja Vasastadenista, niiden mahtipontisesta arkisuudesta.

Mutta, sentään, vähitellen, hiljaisuus kuortuu ympärille niin kuin se näillä Tukholman retkillä on kuortuakseen: maailmasta vaikenemisena kahdella kielellä, maailmasta katoamisena pienimmällä mahdollisella energialla. Tämä hiljaisuus ei ole ilmatiivistä, vaan hengittävää: Täällä voin sentään kuvitella mitä kaikkea elämä olisi voinut olla jos keväällä 1990 tai keväällä 2003 olisinkin jatkanut yhä lännemmäksi, pois Suomesta jossa kukaan ei kysy perääni. En minä Tukholmassa olisi osannut elää, tietenkään, tulihan sekin suurkaupunkilainen yksinäisyys läpi luodatuksi 1990 ja tavallaan myös 1988 Helsingissä. Mutta aina jää kuvitelma siitä, että olisi pysynyt liikkeessä, jatkanut etelämmäksi, minne tahansa, kun vaihtoehtona on tuo suomalainen kanaviillokkina värisevä elämäntapa.


27.7. Perjantai

Tampereenkin olisi kannattanut rakentaa ennemmin metrotunnelit kuin raitsikkarata. Raiteista ei väliä, kunhan olisi kallioperässä tunnelit, joissa vilvoitella ilmastonmuutoksen tuodessa tällaisia katastrofikesiä. Tai sitten ne raiteet kannattaisi vetää Jäämerelle saakka.

Slussenin liikennesolmu tamperelaisittain

Täällä Tukholmassa avattin äskettäin keskustan uusi lähijunien terminaali, jonka lävitse piti kulkeman satoja tuhansia matkalaisia päivässä. Paitsi että rullaportaat kulkivatkin äkkiä väärään suuntaan. Tänään terminaali taas avattiin korjattuna. Sen sijaan Slussen pysäyttää ihmismassat etelän suunnalta: vihreiden linjojen metrot eivät kulje Slussenin ja keskustan välillä. Tämä kaikki tietää lisää kävelemistä, jos ei halua etsiskellä linjojen yhteyksiä Slussenin ja T-centralenin kaaoksissa.

Kulutin päivää kuin osana kaupunkia. Parasta istua puistoissa ja katsella miten paikalliset suhtautuvat coolisti helteeseen.

Illalla oli Trädgårdenissa avoin Putte i Parke -festari joka on samalla EuroPriden kickoff-tapahtuma. Sekin oli ruotsalaisittain perhejuhlaa, gospel-tähti ja teatteriduetot lauloivat. Ruoka- ja juomateltat olivat sujuvasti osa aluetta, kukaan ei kännissä. Miespareja en nähnyt yhtäkään, naisparit istuivat drinkkiseurueina. Välillä lavalla heiluteltiin sateenkaarilippua ja julistettiin että vapaa rakkaus on mahtavaa. Urbaanin yksinäisyyden asiantuntijana ihmettelin, että vapaus mihin? Selfieihin?

Söin festarikanaa ja kävelin hotelliin ennen myöhäisiä esiintyjiä. Ehkä meno muuttui villimmäksi lähdettyäni. Mutta tuskinpa vaan.

Vielä oli valvottava jotta näkisi ainutkertaisen kuunpimennyksen. Tämän hotellin, joka on sisustettu lordi Nelsonin laivojen mukaisesti, viidennessä kerroksessa on pieni kattoterassi kuin laivan ylin keikkuva kansi matalin kaitein. Kun tulee tarpeeksi pimeä, siellä tuntee kelluvansa Gamla Stanin mustien kattojen yllä. Tänä yönä siellä kävi ruotsalainen nuoripari joka yritti valokuvaa kuun pimennyksestä, mutta kuu pysyi pilvien takana, vaikka he kiipesivät kaiteettomalle korokkeelle.

Pimeän tultua terassille kiipesi yksi hotellin portieereista miesystävänsä kanssa. Sain todistaa nykypäivän Nelsonia ja lady Hamiltonia, kun he keskustelivat mennäkö purjehtimaan lauantaina. Nainen valitti, että kesä on kohta ohitse ja ensi viikolla sataa, ja pitääkös miehen olla niiin avulias kavereilleen. Mies vastaili kahdella kielellä, ruotsiksi ja englanniksi, molemmilla yhtä sujuvasti.

Minulla oli lyhtynäni pädi, joten he eivät välittäneet läsnäolostani. Sanoin lopulta gu'nat ja laskeuduin hyttiini, kun en kerran nähnyt puolinelsonia enkä merellistä eklipsiäkään. Hyttini, tykkikannen alla, on nimetty ehkä jonkin uponneen aluksen mukaan: Spirit of The Age. Se on kuuma kuin venetsialainen lyijyselli.


28.7. Lauantai

Tänään DN:n pääkirjoituksessa Lisa Magnusson ehdottaa Peppi Pitkätossun suojelemista poliitikoilta, lakipykälällä, jos muu ei auta. Tällainen päänavaus on niin ruotsalaista, leikkipolitiikan pitkittämistä leikkikulttuurilla, että kävisi satiiriksi itsestään. Eipä ihme jos spefiä ei Ruotsissa osata kirjoittaa, kun sen suodattimena on kaikkialle yltävä Spekuloiva Konformismi. Vika ei tosiaankaan ole mediassa tai valtalehti DN:ssä, sillä Magnussonin esimerkit ovat aidosti kammottavia: äärioikeistoa johtava poliitikko käytti Peppiä esimerkkinä ruotsidemokraateille kelpaavasta karaktääristä, sisäministeri poseerasi (sekin Visbyn politiikkaviikolla) Peppi-hahmon kanssa peppilandiassa, ja vasemmiston edustaja käytti Pepin tunnaria protestihymninä.

Tällaisessa turvavaltiossa nousee merkitseväksi sisäsivujen uutinen, että SJ on lopettanut junalippujen myynnin viikonlopulle, jotta vähemmillä matkustajilla olisi enemmän happea junavaunuissa. Siinä demokratia pelaa. Se olisi pelkästään kaunista, jollei kontekstina olisi peppiuutisoinnin herättämä lukutapa. Kyllä, viimeistään DN:n suljettuani tiedän, että Marsin asuttaminen onnistuu vasta kun ruotsalaiset sen tekevät!

Ja jotain pitäisi minunkin tehdä käydäkseen kolmipäiväisestä rantaruotsalaisesta. Unenpuutteen kivistämä pää ja puhvettibakteerien heikentämä vatsa eivät rohkaise retkeilyyn. Onneksi Djurgårdenin lauttapaikka on lähellä ja pilvipeite lupailee raikastavaa sadetta.