Syksyn viimeinen harjoituskerta vedettiin vielä 21.12.. Kellontarkasti Terhi sai ohjailtua näytelmän viimeisen kohtauksen läpi ennen harjoitusajan umpeutumista. Mukaan ilmaantui vielä kolmaskin hevonen ja koira ja tyttö, jotka kaikki ovat olennaisia symboleina päähenkilön mielelle: tarinahan paljastuukin olevan eräänlainen moderni Jokamies-draama, jossa etulinjojen välissä kohdatut henkilöt tyypittävät aikakauden kiihkoa ja pelkoa.
Sikäli Matti Kurikka on kuin shamaanihahmo johdattamassa pasifisti Ketolaa läpi maailmankatsomusten myllerryksen, mallina pääsiäisen ajan tapahtumat. Joku voisikin tehdä samansuuntaisen näytelmätulkinnan Sillanpään Hurskaasta kurjuudesta. Tarkemmin ajatellen sama perustarina löytyy useastakin sotakertomuksesta. Mieleen tulee Cranen Punainen kunniamerkki ja tietysti Vonnegutin Teurastamo 5.
Viimeisen viikon sisällä oli neljät harjoitukset. Eniten käytiin lävitse koreografiaa väkitäyteisimmissä kohtauksissa, kun etualalla on hevosia ja sotilaita ja taka-alalla (ehkä varjoteatterina) käydään symbolista taistelua Ketolan lupalapusta. Varjoteatteria varten viritetty vinoverho antoi ensi kertaa selkeyttä näyttämökuvan suuntiin, mutta verhon takana on tungosta väliaikaisena sijoituspaikkana tavaroille ja näyttelijöille. Valosuunnittelijakin on pistäytynyt muutaman kerran paikalla seuraamassa sitä, mihin kohtaan spotteja ja tunnelmavalaistuksia tullaan tarvitsemaan tilojen erottamiseksi toisistaan.
Näytelmän poliittiset sisällöt ovat neutralisoituneet kun niitä työstetään tapahtumien sisältä käsin. Sekin sopii Tuurin ottamaan etäisyyteen historiasta. Ja silti kevään 1918 Tampere tuntuu todelta.
Tuntikausien seisoskelu näyttämön kylmällä lattialla alkoi kumuloitua viimeisiin harjoituksiin mennessä nuhana ja kurkkukipuna. Kohti kevättä olisi oltava paremmassa kunnossa, löydettävä lomien aikana enemmän aikaa oikeaan kuntoiluunkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti