Kolmekymmentä vuotta sitten, kun olimme kirjallisuudenopiskelijoita, ainoat ammatit joihin saatoimme kuvitella valmistuvamme olivat kunnallinen kulttuurisihteeri ja läänintaiteilija. Mistään muusta opintoihimme sopivista duuneista meillä ei ollut käsitystä, ei edes siitä mitä opettajamme OIKEASTI tekivät työhuoneissaan. Kulttuurisihteerin tiesimme siitä, että se mainittiin opinto-oppaassa.
Tänään, 30 vuotta myöhemmin, lähetin hakemuksen läänintaiteilijaksi. Olin pyöritellyt asiaa mielessä viikon verran ja päätin lopulta, että itsehän ne siellä valtiolla sitten tietävät, onko niillä käyttöä kaltaiselleni ihmiselle. Olen ollut järjestökentällä mukana 17-vuotiaasta saakka ja istunut erinäiset vuodet byrokraatin pallilla, joten kokemusta pitäisi olla. Taiteestakin ja alan projekteista.
Tosin kun olen maininnut aikeistani ystäville, reaktiot ovat muistuttaneet sitä, että ilmoittaisin hakevani kolportööriksi tai vaivaisukoksi. Itsekin olen tuntenut vain kaksi kirjallisuuden alan läänintaiteilijaa, Mari Mörön ja Tiuraniemen Saaran. Joskus Kokkolassa tavatessa Mari kertoi tarinoita edeltäjistään Etelä-Savon läänintaiteilijoista. Se kiljuammeelta tuoksuva maailma kuulostaa nyt yhtä etäiseltä kuin kolportöörit ja vaivaisukot. Tai 1980-luku.
Selailin pitkästä aikaa vuoden 1987 päiväkirjaa. Siinä arvioin, etten ole koko vuonna mennyt nukkumaan ennen keskiyön vaihtumista. Onneksi se sopi opiskelijan päivärytmiin. Mutta olin täysin unohtanut, miten huonouninen olin jo opiskeluaikoina. Etenkin verrattuna lapsuuteen, jolloin todistajanlausuntojen mukaan nukuin ja heräsin täsmällisesti kuin kone. Ja koneena olisin varmaan pysynytkin, päivät ja yöt, jos olisin jäänyt elämään Kuopion kokoiseen kaupunkiin.
Tällaiselta se elämä suurin piirtein tuntui vuonna 1987 Annalan soluasunnossa. Urasuunnitelmien olisi pitänyt jo kirkastua neljännen vuoden opiskelijalle, mutta ei ollut vieläkään ennemerkkiä siitä, mitä tekisin elämälläni vuoden kuluttua... tai kahden vuoden... kunnes syksyllä 1989 pääsin yllättäen tuntiopettajaksi. Jos hissiteoria pitää paikkansa, niin siitä eteenpäin kaikki olikin sitten johdonmukaista putoamista ylös- ja eteläänpäin. Kohti Hollywoodia.
 |
| Kaukawoodin opiskelijaelämää 1980-luvulla. |
"14.11. [1987] Usvaa, lunta vain maassa. Täysi elämän päivä. Lounas, Solaris, kirjeet postiin, päätehuone, pyöräilyä. Mottoja: "Mene takaisin elämään." Toinen motto unohtui. Ei tullut dialogia, ei tullut runoa. Tapanisilla saunomassa, jätin lastenkirjat, pelasin shakkia Matin kanssa ja olin hävitä. Monta kirjaa ja asiaa on kesken eikä mikään valmistu. Hyviäkään päiviä ei saisi olla monta jos ne ovat toistensa kaltaisia."
"16.11. [1987] Sunnuntaina oli sohjoa, nyt kaikki jäässä. 9 kuollut viikonloppuna maanteillä. Syöpöttelyä: makrillifileet, puolikas lenkkiä, pilaantuneet sekavihannekset ja paljon riisiä. Jääkaapi aina tyhjä. Juotin mopolle pullollisen öljyä ja se kulki taas, vain kytkin hieman jähmeä. Jotain siis sain aikaan. Lopun yötä voisin tehdä joululahjarunoja. A tuli vastaan, se oli ostanut yksiön Nekalasta ja sanoi että G:n IMAGOON ei asunnon omistus kävisi. Miksi se niin sanoi? Ruotsin opemme S-lehto on kadonnut, V sanoi että viinaan. Saltsari kutsui keskiviikoksi katsomaan Syntymäpäivä-näytelmää. Pekan kaa suunniteltiin harjoitustyötä, G tekee taas suurimman osan. Soitin kotiin ja käskin ottaa nauhalle "West Side Storyn", menin leffaan katsomaan "Lahjomattomat". Sen sijaan "Martin Eden" jäi kesken, olisi pitänyt lukea 16-vuotiaana. Vain [Philip] Roth vetoaa kirjoittamaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti