Aurora (romaani)

Kahlasin aikoinaan lävitse Kim Stanley Robinsonin kunnianhimoisen Capital-trilogian (2004-2007) siinä uskossa, että täytyyhän sen tarinankin alkaa jossain vaiheessa. Vaan eipä alkanut. Henkilöt vain puuhastelevat kukin omiaan. Kolmen romaanin ajan kuvataan byrokraatteja, joilla on enimmäkseen aika kivaa lenkkeillessä tai frisbaria heitellessä, vaikka ilmastonmuutos välillä romahduttaa sivilisaation ympäriltä. Tämän jälkeen päätin, ettei enää koskaan Robinsonia, kiitos.

Mutta viime vuosina kirjailijan maine on vain entisestään noussut, eikä vähiten ekologisten teemojen vuoksi. Mitä KIRJALLISTA annettavaa Robinsonilla on ajankohtaisuuden lisäksi, se tuntuu jäävän kritiikeissäkin toissijaiseksi. Eikä ihme. Mitään annettavaa ei ole. Robinson kirjoittaa romaaneja kuin ei olisi koskaan lukenut yhtäkään ja koostaisi tekstimateriaalista infoklimppejä välittämättä miten helposti ne ovat sulateltavissa. Kustannustoimittajan uinumista voi vain arvailla. Ehkä käsikirjoituksissa on ollut löysän kuivakkaa frisbarin heittelyä satoja sivuja enemmän kuin mitä julkaistuissa versioissa.

Ostin & tartuin Robinsonin suht tuoreeseen Auroraan (2015) toiveikkaasti, koska avaruusscifin yleinen tarjonta on vuosi vuodelta heikentynyt. Vain Alastair Reynolds ja Robinson vaikuttavat jatkaneen itsevarman asiantuntevasti syvän avaruuden mittakaavassa soljuvia tapahtumia. Ja Aurora täyttää kyllä tältä osin odotukset. Mittakaavaltaan romaani on huikeimpia avaruusseikkailuja mitä olen lukenut.

Se "lukeminen" vain on hyvin erilainen suoritus Robinsonin kohdalla kuin mitä Reynoldsin tapauksessa. Auroran luettuani aloin epäilemään, pidinkö oikeasti edes Robinsonin Mars-trilogian ensimmäisestä romaanista, jossa niin ikään ollaan matkalla asuttamaan kaukaista maailmaa. Ehkä jälkimaku Mars-trilogian avauksesta perustui sekin vain liki-realistiselta tuntuvaan kuvaukseen. Trilogian kahta muuta teosta en edes yrittänyt lukea.

Aurorassa ankeinta on pitkällinen aloitus. Ensimmäiset 126 sivua ovat sukupolvialuksen kuvausta, jossa ei tapahdu mitään, ei niin kerrassaan mitään. Päähenkilö Freya vain vaeltelee ympäriinsä ja hänen myötään esitellään aluksen biotoopeiksi eristetyt modulit. Mallina ovat Maan kulttuurit ja ekotyypit. Kuvaus EI ole järin kiinnostavaa, koska lähes yhtä hyvin voitaisiin kuvata nuoren päähenkilön maailmanympärimatka. Freya itsekin on koomisen hyveellinen fiktiohahmo.

Seuraavat osiot Auroraa, osiot 3-6, ovat kuitenkin ASIAPITOISUUDESSAAN jännittävintä avaruusmatkailun kuvausta mitä tällaisen mittaluokan tarina voi tarjota. Kirja on todella vahvasti havainnollistettu ja kymmenistä esimerkeistä kumuloituva todistus siitä, että elämä on planetaarinen ilmiö, jonka erityisyyttä emme tule koskaan ymmärtämään, koska emme tule pääsemään milloinkaan oman näkökulmamme ulkopuolelle.

Tarinaan tulee samanlainen jännitys kuin lukiessa dokumenttiromaania tai katsoessa tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa: en pysty arvaamaan, mikä tässä menee seuraavaksi pieleen TODELLISUUDEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDELLÄ. Tällainen vaikutelma on ymmärrettävästi erittäin poikkeuksellista scifin kohdalla.

Robinson tietää minne ihmiskunta EI ole menossa...

Vaikka 460-sivuisessa romaanisssa ei ole juonta juuri enempää kuin novellissa ja ihmiskuvas on yhtä puisevaa kuin edeltävissä Robinsonin kirjoissa, ei juonesta voi oikeastaan paljastaa mitään ilman massiivisia spoilereita. Koko romaani on oikeastaan yhtä ja samaa argumenttia, väistämättömien ratkaisujen todistelua toistensa päälle. Ostan sen argumentin erittäin mielelläni, mutta monille lukijoille tämän kirjan antikliimaksi voi olla yhtä hämmentävän löysäksi lyövä kokemus kuin turistiripuli.

Syy lukea Aurora juuri nyt tuli haasteesta osallistua AI-aiheiseen paneelin toukokuun Sweconissa. Ja kieltämättä, Aurora on tältäkin osin kohtuullisen omaperäinen romaani. Ne tavat, joilla Robinson käyttää AI:n kertojaääntä, ovat MILTEI yhtä omaperäisiä kuin Ann Leckien hieman yliarvostetussa mutta laajan keskustelun herättäneessä trilogiassa. Robinson vain luottaa liiaksikin tämän kertojaäänen ainutlaatuisuuteen galaktisen matkanteon kuvailijana. Ei ole mitään perusteita, edes tarinan sisällä, miksi kontrolloimansa pienoismaailman kaikkitietävänä kertojana AI:n olisi imitoitava runollisia metaforia osoittaakseen ihmisyytensä. Juuri tästä kriteeristä tullaan puhumaan Sweconissa. Tällaiseen ornamentointiin Leckie ei, muuten, kertaakaan haksahtaisi. Vielä on lukematta Chris Moriartyn Spin-trilogia ja näkemättä, miten tuoreutettu sen versio AI:sta mahtaa olla. Trilogian kolmas kirja näkyy olevan osa Sweconin paneelille suositeltua luettavaa.

No, Robinsonista on vielä todettava loppuraskautus eli Auroran seitsemännen osion täyttävät 60 sivua, jotka ovat aivan tyhjää jaarittelua. Aivan kuin kirjailijalle olisi huomautettu henkilökuvan tärkeydestä proosalle, ja niin Robinson olisi joutohetkinään raapustellut mitä mieleen tulee - frisbaria meren rannalla heitellessään ja seuraavan romaanin nousuvettä odotellessaan...