Kesä ja syys huuhtoutuvat ohitse merkkijälkiä jättämättä, ja varhainen lumikin on pian elottomana loskana lahkeissa. Edes sanalaskurin moraalilla raapustettu romaani ei etene tänä vuonna. Numerotkaan eivät osoittaudu luotettaviksi, taantuma on syvempi kuin suolihuuhtelu.
Marraskuu on musta kieli.
Vasta tänään vilkaisin Kordelinin verkkosivuja ja näin, ettemme saaneet Finfarin kokoelmaprojektiin penniäkään rahaa heiltä, siis siitäkään huolimatta, että kyseessä olisi blaa blaa sentään ainutlaatuinen artikkelikokoelma Suomen oloissa. Mille multitaiteen monosurkastumalle apurahaa sitten pitäisi hakea? Mikä pajatso se olikaan, jonka oli tarkoitus tukea tieteen popularisaatiota? Vastaus on aina sama: kääntykää seuraavan säätiön puoleen... heillä on teidän tarpeitanne jne..
Marraskuu on musta kukkaro.
Vasta jälkikäteen huomasin, että yliopisto maksoi kokonaista 50 euroa (bruttona) seminaariinsa osallistumisesta, esitelmästä ja osion puheenjohtajuudesta. Miten syvällisiä mielipiteitä dystopiasta pitäisi viidellä kybällä antaa? Tai osata antaa? Jos nappaa kännykkäkuvan autokolarista ja lähettää sen sanomalehteen, niin siitäkin maksetaan paremmin. Sen arvoinen on autenttinen mielipide nykypäivänä. Paljonko sitten pitäisi maksaa AKATEEMISEN AMMATTILAISEN mielipiteestä? Ehkä kulttuurikeskustelut kaikkineen näyttäisivät uskottavammilta, jos jokaisen lehtikirjoituksen alareunassa ja jokaisen yleisöesitelmän lopussa ilmoitettaisiin kirjoittajansa tai puhujansa kuukausiansio?
Marraskuu on musta enne.
Ehkä vuosi 2015 pitäisikin viettää suu säkkiä eikä pyttyä myöten. Osallistua vain sellaiseen kulttuuritoimintaan jossa ei tehdä enää ilmaistyötä ihan vain siksi että se kohottaa taidekeskustelun tasoa tai oman mediaprofiilin mainetaloutta.
Marraskuu on mustaa pastaa.
Halpaa, täyttävää, kuolevan maan satoa.
Ja nurinkurisella logiikalla päivän kohokohta oli toimittaja X:n satunnainen puhelu, joka muiden asioiden ohessa kehui romaanini niin sujuvasti kuin olisi ollut aivoihini istutettu kännykkäsiru. Se tuntui kuin sähköisku.
Ja ehkä hän olikin. Ehkä vain kuvittelen kaiken, mikä on mustaa lautasellani.
Ehkä tämä pimeys onkin vain kuvaruutujemme säästämiseksi.
Musta tuntuu:
"Mistä tämä ajatus, että maalaustaiteen tarkoitus on antaa katsojien harjoittaa arvostelua?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti