Kaljakärryillä kesytetty keskiluokka

Joskus vuonna 1986 muistan meidän railaajien naureskelleen, kun ikäisemme amerikkalainen tyttö kiskoi lentolaukkua läpi lakkoilevien juna-asemien. Siihen aikaan railaajat eivät katsoneet edustavansa mitään yhteiskuntaluokkaa, ei edes (tai varsinkaan) luokkajärjestelmästä kieltäytyvää hippiperinnettä. Elimme raidejärjestelmän, emme luokkajärjestelmän ehdoilla.

Tänä päivänä apokalypsin kestävä eli krypto- tai samsoniitista valmistettu lentolaukku on yhtä yleinen niin junissa kuin lentoasemilla, niin duunari- kuin yläluokan kakaroiden egonjatkeena.

Lentolaukkujen eli pyörillä varustettujen matkalaukkujen katsotaan yleistyneen vasta siinä vaiheessa, kun suuri keskiluokka alkoi matkustaa ja matkia yläluokan varusteluja. Mutta tämä on vain puoli totuutta. Lentolaukkujen suosio oli mahdollinen vasta siinä vaiheessa, kun mobiilielämäntavalla poseeraaminen kävi muutenkin mahdolliseksi, siis yhtä jalkaa kännyköiden ja läppärien kanssa. Perässä raahattava omaisuusyksikkö ei näyttänytkään enää kömpelöltä "kilpiporvarin" imitoinnilta, vaan VIRTUAALISELTA osalta identiteettiä; tähän metaforalliseen tulkintaan mobiililaitteet totuttivat länsimaat vuosituhanteen vaihteessa.

Suomen osalta lentolaukku avarsi ja hämärsi luokkaoletuksia paitsi ylöspäin myös alaspäin. Myös keskiluokan oli sallitumpaa kiskoa perässään tax-free-kaljakärryjä. Ne eivät edustaneetkaan enää rahvaalle ominaista nestehukkaa, vaan olivat osa virtuaalista kulutuskäyttäytymistä. 2010-luvulle tultaessa suomalaiset saattoivat ostaa vaikka pakulastillisen olutlaatikoita ja uskoa itsekin, että ne tulivat pelkästään "omaan käyttöön".

Mikään muu yksittäinen keksintö ei ole niin muuttanut suomalaista luokkakuvaa kuin lentolaukku. Sen ansiosta kaljakärryjä raahaava keskiluokka on kesytetty ja saatu muistamaan samankaltaisuutensa rahvaan kanssa, samalla kun lentolaukku antaa satunnaisen PAKATUN mielikuvan kuulumisesta porvaristoon.

*

Muodonmuutokset, joita me suomalaiset koemme Tukholmassa käydessä, ovat yhden vuorokauden sisällä mullistavampia kuin mikään talvimyrsky Itämeren aallokossa. Laivaan noustessa pistävät silmään lentolaukut, jotka rämisevät ja sirisevät kuin luokkajuuriaan irti kiskova ihmismassa ei oikein mukavasti asettuisi edes viinalla voidellulle laivamatkalle. Tukholmassa sama ihmismassa levittäytyy kymmeniin pieniin kahviloihin ja, tunnettujen gentrifikaatiosääntöjen mukaisesti, kesyttyy osaksi modernia kaupunkikuvaa kuin olisi viettänyt ikänsä cappuccinon äärellä. Paluumatkalla sama ihmismassa on kuitenkin jälleen muuttanut muotoaan. Nyt se haisee, örisee ja rämisee kaljakärryjensä ympärillä. Merkkiäkään ei ole niistä ihmisistä, jotka vielä eilen istuivat pikku liitännäisineen Tukholman kahviloissa ja naamioituivat osaksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

Ja mikä sitten on oma positioni tässä luokkamyllerryksessä?

Totesin, viime viikonloppuna Tukholman reissulla, että ensimmäistä kertaa elämässäni ostan niin ikään kokonaisen kärryllisen olutta, koska jokainen kulutettu euro on yhä enemmän sen valuutan näköinen, joka ARKISENA YLELLISYYTENÄ mittaa minua kuluttajana ja kulutettuna: tölkillinen olutta. Viisikymppiselle ihmiselle aika on arvokkain valuutta, ja jokainen olut on pieni ele ajankulun työntämiseksi toisaalle, samalla kun jokainen korkattu olut on merkki siitä, miten ELÄMÄNTAPA kuluttaa tuota arvokkainta valuuttaa.

Kuinka siis ymmärtäisin osuuteni tässä kansanliikkeessä, jonka media on pikemminkin kuohuiltaan ikuinen Ikämeri kuin mobiiliverkoltaan harsoinen Itämeri? Kuinka päivittäisin Hectorin hienon laulun ("Soudan pois") tästä proosallisesta kansanliikkeestä Ikämeren ylitse? Ehkä näin:

Mä handelista ostan pari älykästä kirjaa,

vaikka kannet ovat köykäiset.

Multa kaljat jäätyy kadulle,

jos kärryäni töytäiset.