Työväenkirjailijat 17. kerroksessa

Joskus kuulee väitettävän, etteivät kirjailijat nykypäivänä tiedä mitään duunareiden elämästä eivätkä osaisi ammattityötä kuvatakaan kuin itsensä vitsiksi kääntäneen insinööriproosan metafysiikassa. Tällaisia käsityksiä on kamala kuulla "tamperelaisrealismin" sydämessä. Viime huhtikuussa (6.4.) esimerkiksi Aamulehti otsikoi Seppo Jokisen haastattelun "Viimeiseksi tamperelaiskirjailijaksi", vaikka Jokinenhan on paikallisdekkaristi ja tuskin viimeinen, jos kohta ensimmäinen, hervantalaiskirjailija.

Mutta tänään meidät tamperelaiskirjailijat oli kutsuttu tamperelaisista työmaista kaikkein korkeimmalle paikalle, peräti 17 kerrosta keskustan yläpuolelle. Siellä saimme esittää ehdotuksia, mitä tamperelaisesta sanataiteesta tulisi näkyä siihen korkeuteen, mihin duunaripalkoilla, saati kirjailijoiden keskiansioilla, ei kovin usein tulla vierailemaan. Paras ehdotus oli Arton huomio siitä, että 17. kerrokseen sopisi 17 tavun taidetta palveleva haikurunous.

Mitään sen ohuempaa ei kaupungin sydämeen kiilan lailla isketyn hypertornin koristukseksi tarvittaisi - paitsi tietysti työtilaisuuksia kirjailijoille. Hotellin johto nimittäin suunnittelee, että 17. kerroksessa olisi kirjallisuusteemainen lounge, jossa turistit voisivat kohdata paikallista kirjallisuutta, kenties jopa kirjailijoita. Ken elää, sen korkeuden huikaisevine maisemineen näkee.