Tietotahdottoman kansan teoria

Viime viikkoina Hesarin ainoa antoisa osasto on ollut kesäkuukausien tavoin mielipideosasto. Mielipidekirjoitukset tietokirjallisuuden nopeasta rappiosta muodostavat mustalla huumorilla höystetyn jatkosarjan, jossa älykkö toisensa perään itkee joko kustantajien tai byrokraattien lyhytnäköisyyttä, kun nämä eivät suostu tukemaan tietokirjallisuuden julkaisemista. Yhtä mieltä kirjoittajat ovat vain siitä, että kansa kyllä lukisi laadukasta tietokirjallisuutta JOS VAIN...

Tahattoman huumorin saturaatiopiste saavutettiin tänä aamuna (23.4.), kun Jyväskylän maalaiskunnan johtava älykkö Osmo Pekonen ehdotti "intellektuellien" palkkaamista kustantamoihin.

Vitsin kärkihän on siinä, että Pekonen itse on paras esimerkki suomalaisesta intellektuellista, jonka painavin huolenaihe nykykulttuurin rappiossa on se, että niin harva tuntee hänen nimensä ja maineensa.

Eikä Pekonen jätä tälläkään kertaa fanejaan kylmäksi, vaan julistaa mielipidejuttunsa lopussa, että hänen seuraavan kirjansa julkaisee Emmanuel Le Roy Ladurie ja takakannen blurpista huolehtii Elisabeth Badinter. Kustantamon nimeä ja ranskalaisten intellektuellien osuutta (= mitä tarkoittaa että 85-vuotias Ladurie "julkaisee seuraavan kirjani"?) kustantamossa Pekonen ei tohdi mainita, sillä tärkeintä on kirjan julkaiseminen pariisiksi.

"Kuka panee paremmaksi?" on Pekosen jutun viimeinen lause, mikä kiteyttää koko sen fennomaanisen pöyhkeyden, jolla vanhempi akateeminen sukupolvi on yrittänyt tehdä tietokirjallisuudesta LUKENEISTON tunnusmerkin. Ja yrittää edelleen.

Mutta enää eivät muutkaan tietokirjakeskusteluun osallistuneet kehtaa turvautua tyhmän kansan teoriaan, vaan puhuvat ennemmin "kulttuurin kuluttajista", jotka vain odottavat sitä seuraavaa trendiä, joka tekisi VAIKEASTA tietokirjallisuudesta erottavan tunnusmerkin, siis sen samaisen tunnusmerkin millä rahvaskin voi päästä osaksi LUKENEISTOA.

Samalla kun tyhmän kansan teoria on vaihdettu tietotahdottoman kansan teoriaan on luotu uusi ihmeellinen kansanryhmä, jossa akateemisesti koulutettu sivistyneistö voi sulautua siihen lukupiireistä verkottuneeseen rahvaaseen, joka sijoittaa ylimääräiset roposensa ennemmin Matti Klingen päiväkirjoihin kuin Katri-Helenan muistelmiin.

Tietokirjakeskustelua seuratessa välillä naurattaa (lukijana), mutta enimmäkseen nousee (kirjailijana) kylmä hiki otsalle, kun tajuaa, miten metsässä nämä kaikki fiksut ihmiset ovat oletuksissaan siitä, että erikoisalueidenkin ("VAIKEITA") tietokirjoja kyllä luettaisiin yhtä innokkaasti kuin iltapäivälehtien lööppejä, JOS VAIN... jokin pieni asia olisi toisin kyseisten kirjojen välittymisessä lukijoille.

Ainoa lohtu on se, että humanististen alojen tietokirjallisuudella voi olla edessään kuitenkin hieman valoisampi tai edes vähemmän harmaa tulevaisuus kuin luonnontieteillä. Juuri luonnontieteet ovat se tiedon alue, jonka popularisointia ei enää lueta kirjoista, ja siksi näiden pekosten ja pietiläisten suru on yhtä suuri kuin pankkitilinsä.

Ei ole suinkaan sattumaa, että Hesari alkoi julkaista tänä keväänä yhtä isoa tiedeosastoa kuin mitä sillä on ollut käytössään sivuja kulttuuriosastolle, koska suuren yleisön kiinnostus luonnontieteisiin on napsia päiväkohtaisia tietopaloja evoluutiosta tai neurologiasta tai astronomiasta. "Ajan lyhyt historia" tai "Geenin itsekkyys" saavat pölyttyä komerossa, koska niiden esillepano kirjahyllyyn ei kelpaisi enää LUKENEISTON tunnusmerkiksi vaan ainoastaan merkiksi siitä, että on pudottu digitaalisen maailman vauhdista koko perheen voimalla.

Myönnän kyllä, että maailma olisi kymmenen kertaa parempi paikka jos siinä olisi kymmenen kertaa enemmän Kimmo Pietiläisen kaltaisia sivistysaktivisteja, mutta kirjakulttuurin ulkokultaisuudesta hänen kaltaisensa Oikeat Älyköt osaisivat esittää rehellisempää ja osuvampaakin kritiikkiä.


Samaan aikaan viidakossa: tänä keväänä olen nähnyt myös valonsäteen, todisteen siitä miten hyvästä tietokirjasta tehdään näppärä puhutteleva esseepokkari, jonka arvostelu näkyy löytyvän viimein Kiiltomadosta.