Ensimmäinen suomalainen tieteisooppera (Playing God)

Nyt on tämäkin sitten nähty, suomalainen tieteisooppera. Professori Matti Häyryn ideoista lähtenyt käsikirjoitus muokattiin ensin kansainvälisin voimin toteutetuksi konseptialbumiksi (2013) ja sitten musikaaliksi, jota myydään scifi-aiheisena rock-oopperana Playing God.  Ooppera pyöri muutaman kerran Helsingissä keväällä 2014 ja sen suunnitellaan lähtevän seuraavaksi Amerikan kiertueelle.

Matti Häyry on tunnettu filosofi ja käsitellyt biotieteiden tutkimukseen liittyviä eettisiä ongelmia teoksessaan Ihminen 2.0 (2012), joka sinänsä kuuluisi jokaisen scifistin lukulistalle. Yritys popularisoida biotieteitä rock-oopperalla jää valitettavasti kauaksi kirjan ansioista.

Playing God -ooppera käsittelee nimensä mukaisesti kysymystä siitä, ovatko biotieteiden, erityisesti lääketieteen tarjoamat välineet niin "jumalallisen" suuria, että niiden seurauksia ei edes osata moralisoida. Bioetiikan opettamista käsittelevässä artikkelissaan Häyry kumppaneineen on selittänyt kunkin oopperan hahmoista perustuvan tietyn eettisen ongelman havainnollistamiseen: kloonauksen lisäksi ihmiselämän pitkittäminen, "täydellisen lapsen" suunnittelu,  alkioiden käyttäminen kantasoluhoidoissa, geenimuokkaukseen perustuvat parannusmenetelmät.

Oopperassa hahmoja yhdistävät toisiinsa mutkikkaat, biotekniikan mahdollistamat perhesuhteet ja se, että he ovat Happyville-nimisen kaupungin asukkaita. Tarinan pahiksena on salaperäinen herra C, perinteinen hullu tiedemies, jonka hyvät lupaukset kätkevät itsekkäitä tarkoitusperiä.

Playing God -opperan ensi-ilta oli 28.3.  Helsingin pienessä Gloria-teatterissa. Mitään teatterimaista oopperassa ei kumminkaan nähty. Laulajat esittivät roolinsa antaumuksella, mutta ilman lavastettua näyttämökuvaa tai varsinaista dramatisointia. Osa esiintyjistä oli raskaan rockin ammattilaisia, osa taas amatöörejä, kuten pienessä roolissa pistäytyvä professori Häyry.

Tarinaa olisikin ollut mahdotonta seurata, jollei sekä englanninkielistä librettoa että juonta olisi heijastettu samaan aikaan valkokankaalle. 25 laulusta koostuvan tarinan juoni oli samanlainen sekasotku erilaisia genrelainoja kuin 1970-lukulaisesta kitararockista siteeraava sävellys.  Lauluina esitetyt monologit ja duetot vaihtelivat samalla tavoin tunnelmiltaan kuin esimerkiksi Rocky Horror Picture Show'ssa, mutta edes genre-elementit eivät pitäneet kokonaisuutta kasassa, kun mukaan tuotiin tapahtumia arvioivat jumalahahmot ja kuluneen helppoja musikaaliromanssin kuvioita. Omaan korvaani tuntui erityisen oudolta se, että rummut oli miksattu niin etualalle ja annettu peittää pastissimaiset ominaisuudet eli kitararockin elkeet. Ehkä rumpujen etualaisuus oli sitten ainoa tapa saada oikea rock-legenda, rumpupatterissa mieluusti istuksiva Corky Laing, mukaan tällaiseen projektiin.

Playing God -teos on kunnianhimoinen yritys yhdistää tiedettä ja taidetta. Siitä haluaisi pitää, mutta nyt se jää amatöörimäiseksi hupsutteluksi aiheista vakavimman äärellä.

Matti Häyry, Tuija Takala, Krista Jaquet ja Laurence Laing: Playing God. 

Rock-ooppera ja CD.