Miten palmusunnuntaita pitäisi viettää 2000-luvulla, kun kirkot on saatu jo korvattua kotiteattereilla ja pappeja koulutetaan enää sota-ajan tarpeisiin? Leffaharrastajalle sovelias tapa olisi viettää Palmu-elokuvien maratonia tai käyttää tilaisuus Cannesissa palkittuihin palmunlehväfilmeihin. Mutta tiedostava leffaharrastaja saattaa vaimon ja lapsen bussiasemalle, minkä jälkeen hän palaa kotiin katsomaan niitä poliittisia elokuvia, jotka aiheensa vaativuuden vuoksi edellyttävät kotiteatterin erityistä rauhaa.
Kirjastosta löytyneiden klassikoiden joukossa oli tänään vuorossa 70-luvun poliittinen jenkkifilmiharvinaisumus "Norma Rae". Elokuva oli paljon napakampi ja rohkeampi kuin muistin, ja Sally Field sen pääosassa niin valppaasti tilanteisiin reagoiva ettei sellaista hahmon motivaatiota voi muutoin kuvitellakaan kuin poliittisena heräämisenä tehtävään, johon ilmestyksen lailla huomaa sopivansa - siis niin järeän uskottava tarina yksilön ja yhteisön suhteesta että kaikki uskonnolliset versiot samasta aiheesta jäävät kauaksi taakse. Jopa elokuvan kuuluisa ikoninen kohtaus, jossa Norma Rae nostaa UNION-kyltin keskellä meluisaa tekstiilitehdasta ja koneet yksi kerrallaan pysähtyvät lakkoon, on säilyttänyt voimansa ja realisminsa.
Aivan toista laitaa oli sitten Johnny Deppin ohjaama "The Brave" (1997), jota kai pidetään pienenä kulttiklassikkona, etenkin leffan vaikean saatavuuden vuoksi. Mutta joka osoittautui juuri niin falskiksi kuin pahimmillaan nämä 'näyttelijä ohjaa itseään tärkeän aiheen vuoksi' -egofilmit voivat olla. Tällaisista huijauksista varoittaakseen ihminen motivoituu kirjoittamaan IMDb:n foorumiin.
Mutta onko poliittinen motivaatio jotain laadullisesti erilaista kuin muut motivaation tavat, millä henkilöhahmoa rakennetaan? 1800-luvun perintöä ovat melodramaattiset kansansankarit, mutta onko Norma Raen kaltainen hahmo täysin 1900-luvun keksintö? Minun pitäisi osata vastata tällaiseen kysymykseen kirjallisuushistorian ja elokuvakokemusten perusteella, mutta en tosiaankaan tiedä (enkä jaksa googlata sopivia avainsanoja keksimättä) muotoilenko kysymyksenkin poliittisen vai esteettisen romantisoinnin pohjalle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti