Halihormonit vs horrorleffat

Lähes viikoittain tiedeuutisissa näkyy joku uutispommi siitä, miten halihormonit (käytännössä oksitosiini?) lisäävät JOPA MIESTEN empatiakykyä ja jälkeläisiin liittyvää hoivatarvetta. En ole koskaan ottanut vakavissani moisia häkki- tai olohuonehelvetin apinatesteihin perustuvia uutisia, ennen kuin itse jouduin perhesuunnittelun uhriksi ja jouduin toteamaan, että totta se on: vaikka todelliset lapset ovat omissa silmissä edelleen yhtä idioottimaisia olentoja kuin ennenkin, niin median ja fiktion esittämät lapset herättävät hädän ja pelon tuntemuksia aivan eri lailla koskaan aiemmin.

Halihormonien vaikutus lieneekin AINOA asia, mikä lasten saamiseen liittyvissä ennakkokäsityksissä pitää paikkansa. 

Lohduttavin ja järkevin tapa kuvailla ihmisiin sisäänrakennettua hoivatarvetta löytyi suosikkikirjastani, Lee Silverin Geenit ja kloonit -teoksesta. Silver kuvailee, miten ihmislajille on kehittynyt yhtä perustavanlaatuinen mielihyvä lasten omistamisesta kuin seksuaalisesta kanssakäymisestä. Kun jälkimmäinen prosessi pitää käynnissä edellistä niin siitähän sitten syntyy katastrofi, joka täyttää planeetan nopeammin kuin paavi aivastaa.

Mutta arjessa moiset selitykset eivät tietenkään pelasta. Ei auta vaikka olisi kuinka tietoinen siitä, että jokin näkymätön voimakenttä vääristää muutoin autonomisen tähtialuksen sensoreita. Ei auta edes sen tietäminen, että kyse on sentään vain määrällisestä muutoksesta eikä laadullisesta, sillä samantapainen tarve huolenpiirille on toki sisäänrakennettuna kaikkiin ihmisiin alusta alkaen. Niinpä oli pakko jossain vaiheessa uskoa sitten sekin, että naisten väitteet biologisen kellon tikittämisestä ovat todellinen fyysinen ominaisuus eikä kulttuurin johdattelema puhetapa, joka aiheuttaisi psykosomaattisia diskurssihäiriöitä feministisen selkärankansa menettäneissä yksilöissä. 

Silloin kun lapsi oli vielä pienempi, jopa lapsiin liittyvät ikävät uutisotsikot tuntuivat sietämättömältä. Jotkut elokuvat ovat, puolestaan, edelleen vaikeita katsoa. Pystyn kyllä katsomaan lähes vaivatta ja vaivaantumatta 2000-luvun arthouse-kauhufilmejä kuten "Martyrs" tai "Them", mutta mikä tahansa jännitysfilmi, jonka henkilöhahmoihin kuuluu lapsia, on kauheampi kokemus kuin nuo. Vastakkain taistelevat halihormonit ja horrorharrastajan karaistunut nahka.

Tämän talven erikoisin elokuva olikin sikäli Denis Villeneuven genretavallisuuteensa nähden taitavasti rakennettu "Prisoners". Sen genrekauhuksi tarkoitetut katkelmat (jenkkiviihteen pakolliset kidutuskohtaukset) ovat milteipä helpottavia typeryydessään ja halpuudessaan, kun elokuva on muuten pelottava kokenutta katsojaa puistelevalla metatasolla: miten elokuvan tekijät ratkaisevat sen, että katsojalle pitää antaa helpottava ja kiltti lopetus, mutta silti säilyttää lapsensieppaustarinan uskottavuus? 

Ratkaisu on lopulta vallan yksinkertainen, mutta yksinkertaisuudessaan nerokas rakennepainotus. Elokuva onnistuu väittämään, että hyvin tarkoituksin toimiva "paha" ihminen (Hugh Jackmanin hahmo) saa SEKÄ rangaistuksensa että PALKINTONSA (toimiessaan katsojan odotusten edustajana: kaikki ON oltava sallittua lasten löytämiseksi vaikka toisaalta… jne) ilman, että ratkaisua joudutaan punnitsemaan elokuvan suoraan esittämänä. 

Vaikka "Prisoners" ON monella tapaa vastenmielisen amerikkalainen elokuva ottakaamme-oikeus-omiin-käsiimme -sankareiden nostattajana, on se toisaalta samalla tavoin kiinnostava poikkeus kauhufilminä kuin aikoinaan oli "Uhrilampaat. Etenkin kun viime vuoden puuduttavassa ja kriitikot idioottimaisuuksiin (oletukset pornon emansipatorisuudesta) yllyttäneessä elokuvatarjonnassa ei ollut juuri yllätyksiä. 

Villeneuven muutkin ohjaukset on syytä etsiä käsiinsä: hän näkyy esimerkiksi ohjanneen viime vuonna toisenkin elokuvan, Saramagon tekstiin pohjautuvan spefi-tarinan "Enemy", jota sitäkin tähdittää tuo "Prisoners"-filmissä äärimmäisiin roolisuorituksiin venyvä herra Gyllenhaal.